Hiidenkirnu

Kirjoittanut: Tero Rautio

Käsikirjoitustiimi: Tero Rautio, Antti Mikkola & Heikki Tikkanen

Kuva: Oula Wargh

Antero Halonen seurasi taaempaa, miten tietäjä eteni yhden matkaajan edestä toisen luo. Erkki oli jonossa melkein viimeisten joukossa. Salaperäinen kauppias Haarakieli oli vuorossa ennen häntä ja hänen jälkeensä olisivat vuorossa enää vain Hannu, tämän toverit sekä Salminen, jota Erkki ei osannut edelleenkään ajatella etunimensä kautta. Nuo odottelun hetket Erkki kuitenkin käytti tähyilemällä ympärilleen. Kipuvuori ei ollut missään nähtävissä ja tuskin se tuolla matalalla saarella sijaitsikaan. Silti hän ei päässyt eroon tunteesta, että saarella voisi olla hänelle jotain kerrottavaa, jos hänellä olisi aikaa perehtyä sen salaisuuksiin. Jätintarhan kehät loivat lumoavanvaikutelman, kun niitä tuijotti tarpeeksi pitkään, ja pian Erkki olikin mielessään matkannut jo kovinkin kauas.

Aika oli menettänyt merkityksensä ja Erkki havahtui vasta, kun tietäjä oli jo saapunut hänen oikealle puolelle tarkastelemaan kauppias Haarakieltä. Tietäjän käsi työntyi esiin harmaan kaavun hihasta ja Erkki huomasi ihmettelevänsä käden sileää ihoa. Myös tietäjän ääni, matala ja jokseenkin myös miellyttävä, paljastui nuorehkon naisen ääneksi. Kenties mielikuvat tietäjistä vanhoina ukkoina olivat pinttyneet liiaksi Erkinkin mielikuviin, vaikka hän kuvittelikin olevansa tavallista vapaamielisempi ja ennakkoluulottomampi kuin moni muu.

Tietäjän käsi tarttui Haarakielen kaulalla roikkuvaan kultaiseen medaljonkiin ja sitten tämä nosti päänsä kauppiasta kohti. Erkki erotti vaaleanpunaiset huulet, jotka hymyilivät vienon ovelasti sekä vaaleat hiussortuvat, jotka kaapujen kätköistä tippuivat esiin.

”Hmm…”, tietäjä äännähti mukamas mietteliäästi. ”Tämä mies ei ole vilpitön.”

Sikke näytti jännittyvän tietäjän sanoista. Hänen kätensä oli jo tarttumassa väkipuukkoon, kunnes tietäjä heilautti kallosauvaansa Sikkeä kohti.

”Rauhoitu, soturi”, tietäjä sanoi naurahtaen. ”Hän ei ole vilpitön, mutta ei hän ole vaaraksi. Turhaan et ole saanut kutsumanimeäsi, Haarakieli. Lipevä ja hopean perään sinä olet.”

”Ylistetty olkoon mammonan jumala”, Haarakieli totesi. ”Sekä tietysti kaikki muutkin jumalat, jotka ovat minulle suosiollisia.”

Tietäjä naurahti Haarakielen toteamukselle. Se ei ollut sydämetöntä naurua, mutta ei siinä ollut lämpöäkään. Se oli kuin vain vahvistus sille, mitä kauppias oli juuri äsken sanonut.

”Myyt kalliimmalla, mitä pitäisi, mutta älköön sitä luettako sinulle viaksi. Sinähän viet vain rikkailta. Eihän köyhillä olisi varaakaan käydä kauppaa kanssasi, eikö totta? Mutta jos jatulit hyötyvät sinun kaupoistasi, on henkesi vielä elämisen arvoinen.”

Tähän Haarakieli ei vastannut enää mitään ja näytti siltä, että hän piti tietäjän sanoja varsin epämiellyttävinä. Tietäjä ei enää päättänyt käyttää mieheen enempää aikaa ja Sikkekin otti kätensä pois väkipuukkonsa kahvalta. Oli Erkin vuoro ja nyt Erkki näki ensimmäistä kertaa tietäjän silmät. Ne olivat syvän siniset ja merkitykselliset, loistivat Turjanmeren kylmyyttä ja näyttivät pystyvän katsomaan syvälle sieluun saakka.

”Tämä onkin mielenkiintoinen tapaus. Kastetta sinä et ole ottanut, siinä sinä puhuit totta. Mutta vilpitön et ole sinäkään”, tietäjä sanoi Erkin nähdessään. Jälleen Sikke jännittyi, mutta Antero näytti sen sijaan jo turhautuvan.

”Sinä puhut arvoituksin, Sari! Mihin hän on vilpillinen? Onko hän se, jonka ristinheimo on lähettänyt etsimään Kipuvuorta?”

”Hän kyllä etsii Kipuvuorta…”, Sari-niminen tietäjäsanoi ja nyt Sikke veti väkipuukkonsa esille. Heilauttamalla jälleen kallosauvaansa tietäjä kuitenkin esti soturia tulemasta lähemmäksi. ”Mutta vain itsensä tähden. Siinä asiassa hän on ollut vilpillinen, sillä kenellekään hän ei ole kertonut matkansa todellista tarkoitusperää. Näytä meille, mitä sinulla on taskussasi.”

Kylmä hiki valui Erkin selkäpiitä pitkin. Sari vaikutti todellakin olevan mahtava noita ja hallitsevan käärmeen voimaa. Erkki oli laittamassa kättään oikeaan taskuunsa, jossa hän säilytti kolikoitaan. Sari kuitenkin esti häntä.

”Tarkoitin toista taskuasi.”

 Erkki oli ymmällään, mutta totteli. Hieman vapisevin käsin hän veti esiin mustan kiven, joka oli sileä ja ovaalin muotoinen. Tietäjän silmät laajenivat nähdessään mustan kiven Erkin kädessä. Kevyesti hän sipaisi kiven pintaa kädellään ja kosketti samalla Erkin sormia. Vaistomaisesti Erkki puristi sormensa nyrkkiin. Jonkinlaista voimaa tuntui virtaavan tietäjän käsistä. Erkki ei tuntenut sitä pelkästään sormissaan, vaan voima kulki hänen koko käsivartensa kautta aina sydämeen asti niin, että se tuntui tekevän ylimääräisen lyönnin. Kaikki Erkin käsivarren karvat olivat nousseet pystyyn.

”Korpinkivi… mistä olet saanut sen?” Sari kysyi häneltä uteliaana.

”Se on ainoa perintö isältäni, joka kuoli jo silloin, kun olin vasta pieni”, Erkki sanoi äänellä, jonka hän pelkäsi sortuvan ihan koska tahansa.

”Hmm… Voisikohan siis olla… että meillä onkin edessämme korppisoturi.”

”Korppisoturi? Tuo mieskö?” Antero huudahti. ”Mistä sinä oikein sanoit olevasikaan kotoisin?”

”Arvoisa päällikkö, kotoisin olen Salon pitäjästä, siellä sijaitsevasta Salonkylästä.”

Sen kuultuaan Antero naurahti kuivasti. ”Sari, väitätkö sinä todella, että kirkon mailta kotoisin oleva mies todella olisi se korppisoturi, jota sinä olet pitkään etsinyt?”

”Sen on kenties aika näyttävä”, Sari totesi melko välinpitämättömän kuuloisesti. ”Ehkä hän on Salonkylästä, mutta lieneekö sukunsa muualta?

”Sitä en varmuudella pysty kertomaan, mutta ennen kuolemaansa äitini käski lähteä etsimään sukuni karsikkopuuta Kainuunmaasta. Sen minä päätin tehdä, koska muuten isäni henki ei jätä minua rauhaan. Hän kuoli ollessani pieni poika, enkä enää muista hänen kasvojaan. Paitsi…”

”Paitsi unissasi?” Sari ehdotti. Erkki nyökkäsi hiljaa.

”Eivät unet ole aina pelkkiä unia”, Sari jatkoi. ”Niin, unet ja salaisuuden verhot ovat kietoutuneet ympärillesi. Mitäpä, jos kertoisit meille, millaista toista unta sinä olet nähnyt? Mikä sinut kainulaisten maille oikein johdatti?” tietäjä kysyi.

Sarin edessä Erkki tunsi olevansa alaston ja voimaton, eikä totuuden kiertämisessä tuntunut olevan enää järkeä. Niin Erkki alkoi kertomaan tarinaansa – ensin rykien ja selvittäen kurkkuaan, sillä hänen kurkkuaan edelleen kuivasi vangitsemisen jäljiltä. Asiaa ei helpottanut, että hän huomasi saaneensa koko joukon kuulijoita hiiden väestä. Kaikki vaikuttivat odottavan häneltä jotain, mistä hän ei itse ollut lainkaan tietoinen. Varovasti ja epävarmasti alkanut tarina alkoi kuitenkin pian saada kuulijat pauloihinsa.

”Äitini kuoli viime kaskikuussa. Jumaltauti hänet vei ja ehkäpä siksi hänen viimeisiä sanomisiaan oli vaikea tulkita. Mutta isäni suvun karsikkopuuta hän käski etsiä sieltä, missä Pohjolan Kipuvuori sijaitsee. Mutta ei minulla ollut tietoakaan siitä, missä tuollainen Kipuvuori mahtaisi sijaita. Lauluja ja merimiesten kertomuksia minä kuuntelin, mutta niistä oli vain vähän apua aikeilleni. Vielä vähemmän apua oli noista ristin miehistä, jotka katsoivat karsaasti uteliaisuuttani vanhoja tietämyksiä ja tarinoita kohtaan.

”Oikeassa olitte, kun kerroitte kirkon ottaneen Salonkylän haltuunsa ja tehneen siitä kirkkoherrapitäjänsä. Kivisen kirkkonsa olivat pystyttäneet Ristikariin, meren rantaan, jo paljon ennen minun aikaani, kaataen sieltä pyhät puut ja lehdot. Monet vanhat tuttuni menivät kasteelle, toisia siihen kertoman mukaan pakotettiinkin. Mutta yksi oli kaikille kuitenkin sama, sillä niin oli piispa Hemminki keksinyt kiristää uusia veroja Suomenasukkailta, kuuluivatpa he kirkkoon tai eivät. Mutta minä en kastetta ottanut, enkä kymmenyksiä kirkolle suostunut maksamaan. Seppä minä olen ja päätin, että se saa jo riittää, kun jouduin töilläni ansaituista kolikoista kuninkaalle veroja maksamaan. Eivät kirkon asiat koskeneet minua, eivätkä minun asiani näin ollen kirkkoa. Näin järkeilin, mutta väärässä olin.

”Lopulta Ukon juhlan aikoihin he tulivat luokseni. Senkin juhlan on kirkko yrittänyt jonkun Kastajansa juhlaksi kääntää. Heikolla menestyksellä, jos minulta asiaa kysytään. Kun kokot olivat palaneet, oli Hemmingin asettama kirkkoherra lähettänyt sotilaansa perimään minulta kymmenykset, joita en ollut maksanut. Nuo kaksi leijonakuvioisiin tunikoihin pukeutunutta soturia astuivat sepän pajaani ja toivat eteeni määräyksen. Siinä kerrottiin, että Turun piispa suunnittelee ristiretkeään Kvenlandiin käännyttääkseen kainulaiset ristin uskoon. Koska piispa uskoi kokevansa vahvaa vastarintaa jatulien pyhillä paikoilla, tarvitsisi hän soturijoukkonsavarustamiseen uhrilahjan seurakunnilta.

”Tuolloin tiesin, että minun täytyisi lähteä omalle matkalleni pohjoiseen ja ehtiä perille ennen tuota Hemminkiä. Tarvitsin matkaan kuitenkin kaiken omaisuuteni, eikä siitä ollut jouten piispojen pokkuroijille jaella. Päätin taistella vastaan, koska viha täytti sisimpäni. Ei sisälläni ollut pelolle tuossa hetkessä sijaa. Tartuin lyhyeen miekkaani, Korpinnokaksi nimeämääni. Soturi en ole koskaan ollut. Niinpä yritin turvautua älyyni, käärmeen viekkauteen, jos saan sanoa. Kun joutuu kaksi yhtä vastaan tilanteeseen, tai useampaakin vastaan, on tärkeää, ettei päästä heitä käyttämään ylivoimaansa sinua vastaan. Puntit täytyy tasata ja pakottaa heidät taistelemaan yksi yhtä vastaan Onneksi he olivat jo helpottaneet oloani menemällä valmiiksi jonoon.

”Ensimmäinen heistä piteli jo pitkämiekkaa kädessään. Sellaista laakaria, jollaisia minä näin eräiden matkakumppaneidenikin hallussa, kun riisuitte meitä aseista. Laakari oli pidempi, kuin minun Korpinnokkani, joten päätin toimia nopeasti. Olen kuullut useita tarinoita taisteluista ja oppinut ymmärtämään, että pienilläkin osumilla voi saada aikaan suuria vaikutuksia. Niinpä minä nopealla sormiin kohdistuneella huitaisulla sain viillettyä ensimmäisen soturin miekkakättä. Soturi jäi kiroamaan haavaansa, mutta sitten jo toinen soturi ehti kimppuuni.

”Onni ei ollut enää puolellani. Toinen soturi oli minua taitavampi miekkailija. Lisäksi olin tehnyt virhearvion ensimmäisenkin soturin kohdalla, sillä raajarikkoinenkin soturi voi olla edelleen vaarallinen. Niinpä kun yritin torjua toisen soturin iskuja, sai ensimmäinen viillettyä selkääni. Hän teki viillon vasemmalla kädellään ja oli kömpelö, mutta tuska oli silti polttava ja vei keskittymiseni. Toinen soturi löi minua voimakkaasti kasvoihin ja sain vielä useita nyrkin iskuja ja potkuja vartalooni ennen kuin menetin tajuntani.

”Herätessäni makasin edelleen pajani lattialla ja yritin päästä tilanteen tasalle. Pääni oli räjähtämäisillään kivusta ja selässäni olevaa haava poltti. Lattia allani oli märkä verestä. En nähnyt enää kuin yhden soturin. Olin sytyttänyt ahjooni tulen ja toinen noista sotureista söi ruokiani sen äärellä. Tulen rätinässä uskaltauduin hiljalleen nousemaan ylös. Korpinnokkaa en nähnyt ennen kuin olin melkein kokonaan ylhäällä. Olin menettää tajuntani uudestaan, mutta pysyin kuitenkin pystyssä. Miekkani oli toisen soturin vieressä. Ilmeisesti hän oli päättänyt omia sen sotasaaliikseen.

”Otin työpöydältäni pajavasaran ja lähestyin soturia takaapäin. Tämä oli niin keskittynyt syömään Ukon juhlasta ylijääneitä lihojani, ettei kuullut minun tulevan. Kypäränsä soturi oli laskenut päästään ruokailun ajaksi, joten päätin iskeä vasaralla häntä takaraivoon. Oli soturin vuoro kaatua tajuttomana lattialle. Minua hirvitti tekoni, mutta en voinut jäädä varmistamaan oliko iskuni tehnyt pahaa jälkeä. Tiesin, ettei minulla olisi paljon aikaa, sillä toinen soturi saattaisi tulla takaisin hetkenä minä hyvänsä. Otin pärereppuni, johon pakkasin nopeasti joitain tarvikkeita. Minulta oli hävinnyt aimo kasa kolikoita ja päättelin, että sotureiden oli täytynyt ne jo kerätä itselleen. Otin vielä Korpinnokan ja poistuin pajastani.

”Kaksi päivää minä vietin Salonkylän korpimetsissä vältellen lainvartijoita. Viiltohaavasta oli tullut yllättävän syvä. Soturin miekka oli varmasti ollut likainen, mutta toisaalta niin oli rättikin, jolla haavan yritin sitoa. Vesi ei puhdistanut haavaa riittävästi ja selkäpuolen vammoja on itsekseen muutenkin vaikea hoitaa. Haava pääsi tulehtumaan. Kuume alkoi nousta, enkä minä voinut mennä yhdenkään parantajan, en edes tietäjien luokse, sillä en voinut tietää, kehen voisin luottaa.

”Niinpä, kun minä en enää muuta keksinyt, päätin lähteä pyhään paikkaan, jätinlinnaan. Ne ovat salaisia paikkoja, eikä kirkko niistä tiedä. Salonkylästä löytyy useita jätinlinnoja ja niistä suurin, Kastellin linnaksi kutsuttu, sijaitsee meren rannalta noin kolmen peninkulman päässä. Se ei kenties ole matka eikä mikään terveelle miehelle, mutta kuume ja verenhukka oli heikentänyt kehoani. Loppumatkasta en tiennyt enää olenko valveilla vai unessa. Joka polut jätinlinnaan tietää, se helposti ne myös löytää, mutta joka katalin mielin on sinne menossa, sen Tapio metsänpeittoon laittaa. Näin äitini minua opetti. Tuosta matkasta minä en juuri muuta muista kuin rukoilleeni Tapiota, etten minä olisi yksi niistä, jotka metsänpeittoon joutuvat. Lopulta löysin tieni perille ja kiitin siitä kaikkia jumalia, sillä olin aivan lopussa.

”Jätinlinnat ovat joskus olleet suuria, pyöreitä rakennelmia, mutta jäljellä niistä ovat enää vain kiviset kehät. Menin suurimman kehän keskelle ja silloin minä luulin, että loppuni oli lopultakin koittanut. Tunsin terävän piston rinnassani, siellä missä sydän on, ja ajattelin, että esi-isäni olivat lopultakin kutsuneet minut luokseen. Otin käteeni tämän samaisen mustan kiven, jota nytkin pidän kädessäni, ainoan muiston isästäni. Tarrasin kiveen ja rukoilin jumalia ja esi-isiä olemaan minulle armollisia.

”Silloin minä sen näin. Ja voin teille vannoa vaikka loppuelämäni ajan, että se, mitä minä näin, oli todellista, eikä unta. Kaikki muuttui ympärilläni. Aurinko muuttui punaiseksi ja jonkinlainen punainen verho laskeutui kaiken muunkin ympärille. Jätinlinnakin muuttui. Kivisten kehien päälle rakentuivat seinät, yhdistyen suureksi katoksi niin, että tuon tilan lakikorkeus ylsi helposti kolmeenkin syleen. Eteeni oli syttynyt suuri tuli, kuin rovio, mutta sen liekit eivät olleet kuumat, eivätkä ne polttaneet minua.

”Silloin minä näin heidät tulen loimussa. Neljä heitä oli ja vaikka kuinka olisin kurotellut en olisi yltänyt ottamaan kiinni heidän pitkistä parroistaan. Ylöspäin minä katsoin heitä ja olin unohtanut kaiken kipuni, kuten olin unohtanut isäni kasvotkin. Äkkiä minä heittäydyin polvilleni, sillä minä kovin pelästyin noita jättiläisiä.

”He puhuivat minulle kielellä, jota minun ei olisi kuulunut ymmärtää, mutta jota minä kuitenkin ymmärsin. Heidän äänensä olivat matalat ja kumeat, ja minä tunsin nuo äänet kuin ne olisivat tulleet sisältäni. He pyysivät minua nousemaan ylös. Minä tein niin ja katsoin uudestaan noita muinaisajan jättiläisiä, joiden kasvot olivat kuin kivistä veistetyt. He jatkoivat puhumistaan, vaikka en nähnyt heidän huuliensa muodostavan sanoja. ’Vielä sinua ei tulla kutsumaan esi-isiesi maahan. Sinusta on tuleva viestinviejä, käärmeen viisauden välittäjä nykyisille ja tuleville polville. Varoituksen antaja, jotta ihmiset ottaisivat opikseen, eivätkä astuisi omaan tuhoonsa.’

”Minä vastasin heille olevani pelkkä vaatimaton seppä, joka on koko elämänsä etsinyt isäänsä tietäen, ettei hän ole enää tässä ajassa löydettäväksi. Jättiläiset vakuuttivat minulle: ”Alas Tuonelaan sinun tulee laskeutuman, alas aliseen esi-isien ja muinaisten luo tuodaksesi käärmeen viisauden takaisin keskiseen maailmaan.’

”Vielä minä kysyin, että kuinka minä osaisin tällaiselle matkalle lähteä. Kuinka ihminen voisi löytää tien aliseen tai jopa Tuonelaan ja pystyä tulemaan sieltä takaisinkin. Siihen jättiläiset vastasivat minulle laulaen ja ulkoa olen jo opetellut nuo riimit, painanut ne tarkoin mieleeni.

   ”Kiputyttö, Tuonen neiti,

   joka istut kipukivellä  

   joen kolmen juoksevassa

   veen kolmen jakaimessa

   jauhaen kipukiveä

   Kipuvuorta väännätellen!

   Käy kivut kereämähän

   kitahan kiven sinisen

  

Kattila on Kivuttarella

   Pata Väinön tyttärellä

   Jolla keittävi kipuja,

   Keskellä kipumäkeä,

   Kipuvaaran kukkulalla

   Kylä on keskellä mäkeä

   Kota keskellä kyleä

   Lähe keskellä kotoa,

   Kivi keskellä lähettä

   Siinä reikeä yheksän,

   Jotk’ on väätty vääntiällä,

   Puhkaistu puraisimella

   Se on reikä keskimmäinen,

   Yheksän sylen syvyinen.”

”Jättiläiset lopettivat tuon ihmeellisen laulunsa ja minä tunsin, että oli jo aika lähteä. Vielä yksi heistä kuitenkin sanoi minulle: ’Kun löydät kidan, sinä löydät myös tien Tuonelaan. Siellä isäsi odottaa sinua.’

”Sitten minä heräsin. Oli tullut yö ja kuutamossa minä näin, kuinka jätinlinna ympäriltäni oli kadonnut palaten takaisin kiviseksi kehäksi. Jättiläisiä en enää nähnyt, mutta edessäni lojui hiiltynyt nuotio, jota en muistanut sytyttäneeni. Mutta mikä tärkeintä, kaikki kipu minusta oli kadonnut. Kuume oli laskenut ja haavani oli umpeutunut. Ehkä Kivutar oli ottanut ne minusta pois ja vienyt Kipuvuorelle.

”Mutta niin olin saanut jo kaksinkertaisen varmistuksen siitä, että minun tieni tulisi kulkea Kipuvuorelle. Jättiläistenlaulujen sanat olivat kuin palaneet sieluuni. Laulu on toiminut karttanani ja riimit ovat minut tänne asti johdattaneet. Olen tullut kolmen veden, Ounasjoen ja Kemijoen risteyspaikkaan. Enää minun tarvitsee vain löytää itse Kipuvuori.”

Kaikki olivat hiljentyneet kuulemaan Erkin kertomusta. Keskipäivän aurinko valaisi jo lehtoa kuin yrittäen taivuttaa luontoa vielä viimeisen kerran kesän puoleen ennen syksyn saapumista. Antero näytti mietteliäältä, mutta Sari vain tuijotti kiinteästi Erkkiä sinisillä silmillään ja läpitunkevalla katseellaan. Kun kukaan ei sanonut mitään, päätti sotureiden päällikkö lopulta rikkoa hiljaisuuden.

”Ja niin sinä tulit tänne asti. Kauas Hiisi-jättiläisen maille kertoaksesi meille kuumehoureista kotipitäjäsi metsissä? Me olemme jo käyttäneet riittämiin aikaa tämän miehen kuulemiseen”, Antero tokaisi.

”Arvoisa päällikkö”, Erkki uskaltautui jatkamaan. ”Kipuvuori sijaitsee jossain täällä, eikö niin? Siellä vuorella on yhdeksän reikää ja niistä keskimmäiseen tietäjänne loihtii ihmisten kivut. Enkö olekin oikeassa? Vaikka jättiläiset ovatkin jo edesmenneitä, niin sallikaa minun käydä Kipuvuoren kidassa, jotta saan tietää puhuivatko he totta vai ei!”

Antero vaikeni hetkeksi ja muutkin soturit tuijottivat Erkkiä ihmetellen, kuinka tämä tiesi heidän salaisuuksistaan. Sari hymyili tietävästi, mutta ei puhunut mitään. Yhtäkkiä Sikke päätti tarttua Erkin mustan paidan helmoista ja veti vaatteen näyttävästi ylös niin, että koko mies oli lähteä paidan mukana. Kaikki tuijottivat Erkin paljasta ylävartaloa. Selässä komeili pitkä arpi. Tuore, mutta ei tulehtunut. Eikä se vaikuttanut Erkin liikkumiseen mitenkään. Oli kuin hän olisi aina kantanut tuota arpea.

Sikke veti Erkin paidan takaisin ja oli kuin ei olisi mitään tehnytkään. Erkki sen sijaan punasteli Siken tempausta, eikä tiennyt, miten olisi siitä enää jatkanut.

”Kunnioitan intohimoasi”, Antero sitten sanoi. ”… mutta kuningas Kaukomieli ei sitä hyvällä katsoisi, jos me ulkopuolisia päästäisimme Kipuvuoren sydämeen. Kirnuiksi me niitä kutsumme ja hiiden pojille ne kuuluvat, eivät muille.”

”Antero, jos sallit”, Salminen sanoi yllättäen. ”Tämä mies on todella seppä, kuten hän kertoikin, ja vieläpä osaava. Ehkäpä teillä olisi käyttöä hänen taidoilleen?”

”Näinkö on?” Antero kysyi yllättyneenä.

”Tämä on hänen miekkansa”, Sikke sanoi ja vei Erkiltä ottamansa miekan Anteron näytille. Tämä otti miekan vapaaseen käteensä tarkastellen sitä.

”No, jos sinä seppä olet, niin vielä on taidoissasi parantamisen varaa.”

”Minä en ole vielä rautio, vaan puunveistäjä. Tuo miekka, jota nyt kädessänne pidätte, on vain minun harjoituskappaleeni. Haluan oppia myös hallitsemaan rautaa.”

”Ei rautaa hallita. Kun sen oppii tuntemaan, niin se luottaa sinuun ja antaa sinulle muodon, jonka valitset”, Antero sanoi, pyöritti miekkaa muutaman kerran kädessään ja palautti sen Sikelle. ”Hyvä miekka tämä on. Ei taidokas, mutta kevyt ja helppo käyttää.”

”Hän veisti uiskooni uuden peräsimen tuosta noin vain. Puun kanssa hän on taitava ja varmasti vielä suureksi hyödyksi teille, jos linnoitustöitä ajatellaan”, Salminen vakuutteli. Erkki oli kovin ihmeissään, miksi Salminen noin hänen puolestaan puhui, mutta oli sisimmässään tälle kuitenkin hyvin kiitollinen.

”Korppisoturi sinä tuskin olet”, Antero aloitti. ”Joten suutari pysyköön lestissään, jonka seppä hänelle veistelee. Jos todella olet niin taitava kuin tämä Jouko tässä puolestasi vakuuttelee, olet paikkasi ansainnut väessämme. Olisihan se tietenkin sopivaa, että sepän me löysimme seppien saarelta.”

Erkki olisi jotenkin halunnut osoittaa riemuaan Anteron päätöksestä, mutta päätti kaikenlaisen ulkoisen ylistelyn ja ilakoinnin vaikuttavan lapselliselta ja väärältä tuohon hetkeen. ”Kiitos, päällikkö”, hän sen sijaan tyytyi yksinkertaisesti sanomaan. Vilkaistessaan Salmista, tämä vinkkasi hänelle silmää. Erkki virnuili tälle vastaukseksi ja kiitti mielessään jumalia. Oli ollut hetkiä, jolloin hän oli pitänyt itseään hulluna ja ajatellut itsekin näkyjään kuumehoureina, kuten Anterokin oli ensi alkuun ajatellut. Mutta Kipuvuori oli siis todellinen paikka ja pian hän pääsisi sen itse todistamaan. Ehkei hän saisi vielä lupaa astua itse kirnuihin, mutta hän auttaisi linnoitustöissä, kuten Salminen oli ehdottanut, pistäisi likoon kaikki taitonsa ja tekisi mitä vain saavuttaakseen jatulien luottamuksen. Tähän asti kaikki oli ollut johdatusta, miksei siis tästä eteenpäinkin?

Erkki heräsi ajatuksistaan ja huomasi vasta sitten Sarin jatkaneen matkaansa Hannun kohdalle. Sikke oli vetänyt esiin väkipuukkonsa ja osoitti sillä Hannua.