Hiidenkirnu

Kirjoittanut: Tero Rautio

Käsikirjoitustiimi: Tero Rautio, Antti Mikkola & Heikki Tikkanen

Kuva: Oula Wargh

Sari-tietäjä oli astellut Hannun eteen Erkin kiittäessä jumaliaan. Hannu tuijotti ilmekään värähtämättä harmailla silmillä tietäjän merkitseviä silmiä. Hymyillen Sari oli kumartunut lähemmäksi Hannua ja kuiskannut tälle terävästi, mutta hiljaa.

”Näytä meille, mitä sinulla vuorostaan on taskussasi. Ei siinä oikeassa, vaan sydämenpuoleisessa.”

Kaiken aikaa Hannu piti katseensa tietäjän silmissä ja hänen kätensä liikkui hitaasti vasempaan rintataskuun, jota nappi piteli kiinni. Hän aukaisi napin tottuneesti yhdellä kädellä ja veti pienestä taskusta esiin jotain. 

”Avaa se”, Sari käski Hannun kohottaessa nyrkkiin puristetun käden hänen eteensä. Hannun avatessa kätensä, paljastui esiin pieni rautaristi kevyessä ketjussa. Sikke näki tämän ja nosti väkipuukkonsa osoittamaan Hannua. Vasta sitten Erkki tajusi mitä oli tapahtunut. Jos aiemmin hänen sydämensä oli lyönyt ylimääräisen iskun, jätti se nyt vuorostaan yhden lyönnin välistä.

Kaiken hämmennyksen keskellä kukaan ei nähnyt, kuinka toinen Hannun tovereista kumartui vaivihkaa ottamaan saappaanvarteen piilottamansa tikarin. Seuraavat asiat etenivät nopeasti. Mies veti esiin tikarin ja yritti syöksyä Sarin kimppuun.

Erkki hätkähti, kun yhtäkkiä nuoli sujahti heidän välistään pysähtyen Saria uhanneen miehen silmään. Miehen hyökkäys pysähtyi niille sijoilleen. Hänen ainoaksi jäänyt silmänsä tuijotti eteensä typertyneenä, kuin ei olisi uskonut, mitä hänelle juuri äsken oli tapahtunut. Kuolevan miehen katse oli kiinnittynyt Antero Haloseen, joka jousi kädessään puolestaan itse tuijotti kättensä töitä. Erkki ei olisi uskonut kenenkään pystyvän ottamaan nuolta ensin viinistä ja sitten ampumaan sitä niin tarkasti, niin lyhyessä ajassa.

Edelleen tikaria pidellen tuo mies kaatui jätintarhan keskelle, nuoli silmässään törröttäen. Sari näytti raivostuvan tästä huomattavan enemmän kuin itse hyökkäyksestä. Jos hänen äänensä oli aiemmin ollut matala ja miellyttäväkin, muistutti se nyt jonkinlaista murinan ja kurkkuäänen sekoitusta. Se oli ääntä, jollaista ei olisi uskonut naisesta pääsevänkään.

”Viekää tuo vääräuskoisen ruumis nopeasti pois saastuttamasta pyhää paikkaa!” tietäjä murisi ja nopeasti kaksi soturia nostivat ruumiin pois. Sillä välin Sikke veti Hannun pois kehän vierestä pidellen väkipuukkoa tämän kaulalla. Kaksi muuta soturia tarttuivat Hannun toiseen toveriin Sarin osoittaessa tätä kallosauvallaan. Antero asteli ulkoisesti rauhallisen oloisesti noiden kahden miehen eteen. Hannu ei tehnyt vastarintaa, vaan tyynesti otti vastaan kohtalonsa. Hänen toverinsa sen sijaan rimpuili vastaan, mutta sai siitä hyvästä lujan nyrkiniskun vatsaan. Miesten kädet sidottiin heidän selkiensä taakse. 

”Sinäkö siis olet se kirkon lähettämä vakooja, jonka oli tarkoitus paljastaa Kipuvuoren kätköpaikka sille Hemmingille? Hänelle, joka niin kovin on uhonnut tulevansa meitä riistämään ja ajamaan meidät yhä pohjoisemmaksi?”

Hannu ei vastannut mitään, mikä sai Siken raivon partaalle. Hän läimäisi Hannua kasvoihin niin, että tämän pää heilahti sivulle. ”Päällikölle vastataan, kun hän kysyy jotain!”

Hannun huuli alkoi vuotaa verta, eikä hänen katseensa ollut enää niin ylpeä ja tietävä, mitä se vielä aiemmin oli ollut. Varma se kuitenkin oli. ”Minä tein vain, mitä minun käskettiin tehdä. Itse minä halusin tälle matkalle lähteä.”

Lopulta Halonenkin näytti hurjistuvan. Hän astui vielä lähemmäs Hannua ja hänen kokonsa oli vaikuttava. Hannua päätä pidempi Antero hädin tuskin korotti ääntään, mutta silti se uhkui voimaa ja hänen silmänsä kipinöivät. ”Te ette tule ikinä saamaan Kipuvuorta itsellenne. Ette niin kauan kuin yhdessäkään hiiden pojassa henki pihisee. Sinä ja toverisi tulette olemaan ensimmäiset, mutta ette suinkaan viimeiset uhrit Iki-Tursolle. Kunhan olemme kuulustelleet teitä lisää, niin heitämme teidät suurimpaan kirnuun. Katsotaan sitten, onko jumalastasi myös pelastajaksesi.”

Antero katsoi vielä sotureitaan. ”Minä lähden jo edeltä Kipuvuorelle. Päästäkää nämä muut jatkamaan matkaansa. Saatelkaa vangit ja myöskin seppä kuninkaan eteen.”

Äskeiset tapahtumat olivat järkyttäneet kaikki. Matkaajat lähtivät vaitonaisina kulkemaan soturien ohjaamina pois lehdosta ja jätintarhan vierestä. Vangit kulkivat sotureiden saattelemina ja yksi jatuleista raahasi pois kirkon miehen ruumista. Erkki jäi viimeisten joukkoon, sillä hän päätti odottaa, jotta tietäjä pääsisi ulos jätintarhan sokkelosta. Murhe painoi hänen mieltään raskaasti ja hän tunsi olonsa petetyksi. Hän yritti unohtaa mielestään, kuinka järkyttynyt oli ollut kuolleen miehen ilme Anteron nuolen puhkaistessa tämän silmän.

Kun tietäjä astui kehästä ulos, Erkki pyöritteli mustaa korpinkiveä kädessään. Lähempää katsottuna hirvenkallo näytti entistä hirvittävämmältä, muistuttaen kuoleman läsnäolosta. Edes elokuisen keskipäivän keltainen valo ei saanut Sarin sinisten silmien viileyttä lämmitettyä. Tietäjä odotti maltillisena, että Erkki sai aseteltua sanat suuhunsa sopivaksi katsomallaan tavalla. Erkki olisi halunnut sanoa moniakin asioita. Hän tunsi sisällään sillä hetkellä paljon. Surua ja vihaakin. Mutta hän yritti sysätä nuo ajatukset kauemmas, jottei menettäisi tätä arvokasta hetkeä tietäjän kanssa.   

”Sinä puhuit jotain korppisoturista. Voisitko kertoa minulle siitä enemmän?”

Sari oli hetken vaiti, mutta tuijotti silti herkeämättä Erkkiä. ”Meitä tietäjiä pidetään välittäjinä. Me saatamme välittää kipuja Kivuttarelle, kuten sinä osasit kertoakin, mutta me myös välitämme tietoa alisesta tähän maailmaan. Sanotaan, että kahdella eläimellä on kyky matkata alisen kaikkiin tasoihin ja takaisin, käärmeellä ja korpilla. Käärmeet menevät sinne kivenkoloista, joihin ne pakenevat uhkaajiaan ja korpit lentävät sinne öiseen aikaan. Viestinviejinä me käytämme näitä kahta eläintä. Mutta tarinat eivät pidä aina paikkaansa.” 

”Ettekö siis tuokaan meille viestejä alisesta?” Erkki kysyi.

”Tuomme toki”, Sari vastasi hymyillen. Se ei ollut ilkeää, ylenkatsovaa hymyä, mitä Salmisen kasvoilla oli totuttu näkemään, mutta sitä oli silti vaikea tulkita. Erkin oli vaikea irrottaa katsettaan tietäjän silmistä.

”Viestinviejinä me käytämme nimittäin ihmisiä. Heitä, jotka ovat maailmojen välisiä matkaajia. Me tietäjät olemme itsekin sellaisia, mutta kaikki eivät voi matkata alisen alimmille tasoille. Se olisi liian vaarallista. Siihen pystyäkseen täytyy olla todella mahtava tietäjä tai sitten siihen tarkoitukseen käytetään aivan erityisiä ihmisiä… Sinäkin uskoakseni kävit alisessa ollessasi henkihieverissä.”

”Sinä siis uskot minua? Että se, mitä minä näin jätinlinnassa, on totta?”

”Pyhillä paikoilla ei nähdä näkyjä suotta. Jatulit ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, jotka tulevat ulkopuolelta. Mutta sinähän et taida tullakaan ulkopuolelta, et oikeasti …”

Erkki ei pystynyt enää katsomaan tietäjään päin, vaan käänsi katseensa vaivautuneena muualle. ”En silti ymmärrä, miten se soturiosuus tähän liittyy. En minä ole mikään soturi. Miekkanikin minä tein vain oman henkeni pitimiksi ja taistelemista olen opetellut vain vähän.”

Sari oli hetken vaiti. ”Ei korppisoturi olekaan välttämättä suuri taistelija. Suuruutta on matkata Tuonelaan ja palata sieltä takaisin. En usko, että korppisoturi olisi silti pelkkä viestintuojakaan. Kenties hän oppii maanalaisessa loitsujen sanoja muinaisilta tai sotataitoja jumalilta. Tai ehkäpä… hän pystyy hankkimaan meille lisää sotureita. Sellaisia, joita vastaan ristinheimokaan ei jumalansa kanssa pärjää.” 

Erkki ei tiennyt, mitä enää vastaisi tietäjälle, joten hän päätti tehdä lähtöä muiden perään. Sari kuitenkin vielä esti Erkkiä lähtemästä asettamalla kallosauvan tämän eteen.

”Yhdessä asiassa sinä kuitenkin olit väärässä”, Sari sanoi.

”Missä?”

Siniset silmät mittailivat Erkkiä ja nyt noidan suu oli tietävässä hymyssä. ”Eivät jättiläiset suinkaan ole edesmenneitä.”

–

Uiskon luona Erkki päätti vielä kiittää Salmista erikseen siitä, että tämä oli suositellut häntä jatuleille ja näin mahdollistanut hänen pääsynsä väen joukkoon. Salminen palasi heidän aikaisempaan käärmekeskusteluunsa paljastamalla, että heidän käyttämänsä uisko tarkoitti itse asiassa vesikäärmettä. Erkin oli pakko nauraa ääneen, vaikkei hän enää kovin huvittuneeksi itseään tuntenutkaan. Hän oli lähtenyt etsimään käärmeen voimaa ja saanut tehdä matkaa vesikäärmeellä. Miten kaikki asiat liittyivätkin niin hyvin toisiinsa!

Saatuaan miekkansa takaisin ja pärerepun selkäänsä, Erkki näki, kuinka toinen Hannun mukana matkanneesta kirkon miehestä lähti vastarannalla viimeiselle matkalleen hiisisotureiden kantamana. Tuo mies tuskin saisi toivomaansa papin siunaamaa hautaustoimitusta, vaan löytäisi viimeisen sijansa kirnun uumenista. Soturit odottivat, että matkaajat saivat laitettua uiskon takaisin vesille. Sikke vartioi köytettyä Hannua ja tämän toveriaan, jotka hekin seurasivat kuolleen toverinsa viimeistä matkaa. Erkki päätti lähestyä Sikkeä.

”Luvallasi, Sikke, minä voisin sinun läsnä ollessasi puhututtaa toista näistä vangeista. Venematkallamme me juttelimme paljon ja ehkä voisin saada hänestä irti tietoja, jotka olisivat teille hyödyksi.”

Sikke mittaili Erkkiä, josta tulisi heidän seppänsä ja osa heidän väkeään. Sitten hän nyökkäsi. ”Puhuivatpa he mitä tahansa, niin se ei tule muuttamaan heidän kohtaloaan.”

Erkki kiitti ja astui Hannun eteen. 

”Älä puhu heille mitään. Tuokin on nyt yksi heistä!” Hannun toveri supatteli, mutta Sikke löi häntä lujasti kasvoihin. Hän sitoi miehen suun ja antoi sen jälkeen Erkille luvan jatkaa. Erkki vei Hannun hieman sivummas toveristaan ja tuijotti tätä sen jälkeen kiinteästi silmiin.

”Hän ei taida ollakaan mikään kylänmies, naapuritilallinen, joka halusi lähteä kauppamatkalle kanssasi?” Erkki kysyi nyökäten Hannun elossa olevan toverin puoleen.

”Hänen piti toimia henkivartijanani kuten tuon toisenkin miehen. Minä kyllä sanoin heille, etten sellaisia tahtoisi mukaani”, Hannu vastasi. Erkki tuijotti inhoten miestä.

”Minä luulin, että olin oppinut tuntemaan sinut. Kaikki ne keskustelut, joita me kävimme… Yrititkö sinä vain mielistellä minua, joka olen sinulle pelkkä jumalaton, kuten te toisinuskovia kutsutte?”

”En”, Hannu yritti sanoa niin vakuuttavasti kuin pystyi. ”Erkki, minä en koskaan pyrkinyt hyötymään sinusta tai huijaamaan sinua. Minä suuresti nautin keskusteluistamme. Sinä ja minä ehkä uskomme eri tavalla, mutta…”

”Se on totta. Minulle nämä eivät ole uskomuksia. Ne ovat tietämystä.”

”Mutta me molemmat olemme etsijöitä. Kuule, eivät Hemminki ja kuningas Maunukaan ole täydellisiä, kuten eivät varmasti ole jatuleidenkaan kuninkaat. Ei tieto ole yksin kirkolla. Siitä me olemme samaa mieltä!”

”Mutta sinulle käärme on paha ja minulle käärme on voima.”

”Tai ehkä me puhumme eri asioista, kun me puhumme käärmeestä.”

”Kuka sinä oikein edes olet? Maanviljelijä sinä väitit olevasi, mutta joku muu sinä olet, kun kerran henkivartijoitakin on matkallesi annettu. Minä olen seppä Pohjanmaalta, mutta sinusta minä en tiedä mitään. Kuka sinä oikein olet, Hannu Peteri?”

Hannu katsoi surumielisenä matkatoveriaan. ”Hyvä on, sinä olet ollut ihailtavan rehellinen kaiken aikaa, Erkki Uolevinpoika. Kenties et ole kaikkea halunnut matkastasi paljastaa ennen tätä päivää, mutta minä en tässä asiassa ole ollut yhtään sen parempi. Päinvastoin. Ehkäpä aloitan kertomalla oikean nimeni. Minä olen Johannes Pedersson ja toimin Pedersören, anteeksi, suomalaisittain siis Peurasaaren pitäjän kirkkoherrana. Kaarlelan kappeli kuuluu myös hallintani alle. Sieltä minä kotoisin olen, mutta jumaluusoppia opiskelin Uppsalassa. Sieltä minun Biblian tuntemukseni ennen kaikkea on peräisin.

”Kirkko ja piispa Hemminki pitävät minua suuressa arvossa. Jo rippikouluiässä minä sain Jumalan Hengeltä prophetian lahjan. Se tarkoittaa ennustamista. Minäkin siis olen yhdenlainen tietäjä, jos niin haluat sanoa. Minä näen ihmisten tien ja siksi kirkko minua niin kovin arvostaa. Tälle matkalle he toivoivat minun lähtevän, koska he uskoivat, että Kristuksen Henki johdattaisi minut suoraan käärmeen pesään. Kuten Hän tekikin.”

”Ja mitä sinä luulit hyötyväsi siitä, että saat pian tietää Kipuvuoren sijainnin? Pian sinä itse olet Kipuvuoren syövereissä aivan kuten toverisikin!”

”Erkki, minä ymmärrän, että sinä olet vihainen…”

”Väärin. Minä olen raivoissani siitä, että annoin itseni tulla kirkonmiehen huijaamaksi. Samanlainen kelmi sinä olet kuin ne kaikki muutkin. Keksit tarinan äidistäsikin, jotta…”    

”Ei, sitä minä en suinkaan keksinyt.”

Erkki hengitti raskaasti ja kiihkeästi, mutta oli yllättynyt tuosta tiedosta.

”Minun äitini todella on sairas”, Johannes, kuten miehen oikea nimi kuului, vakuutti. ”Ehkäpä he siksi lähettivätkin juuri minut. He näkivät epätoivoni ja käyttivät sitä hyväkseen. Sillä jos minä lähtisin matkalle etsimään harvinaisia rohtoja, tietäjien salaisuuksia, niin kenties tulisin löytäneeksi itse Kipuvuorenkin. Mutta toisaalta, niin epätoivoinen kuin olenkin äitini puolesta, niin tämä matka on saanut minut ymmärtämään, että Hemmingin todella täytyy tulla myös nuo kirnut siunaamaan.”

”Mitä sinä oikein puhut?” Erkki kysyi ja hänen oli vaikea hillitä suuttumustaan.

”En minä itsestäni niinkään ole huolissani. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei pelko ole saanut minussakin valtaa, mutta se on vanha minä. Lihallinen minä. Se on se käärme, josta minä aiemmin puhuin. Mutta Kristus minussa ei pelkää. En minä pelkää sitä, mitä he tekevät maalliselle tomumajalleni, sillä minä uskon nousevani kuolleista kuten Herranikin. 

”Mutta sinusta minä olen huolissani, Erkki Uolevinpoika. Minä tiedän, että sinä haluat matkata siihen Tuonelaan, josta me puhuimme eilen illalla. Minäkin uskon tuonelaan. Ei ihmisen sielu joudu välittömästi kadotukseen tai taivaaseen hänen kuoltuaan. Kiirastuleen kenties, mutta helvetin tuomio annetaan vasta viimeisellä tuomiolla. Se on toinen kuolema. Mutta se Tuonela, josta sinä puhut… se ei ole vain esi-isiesi leposija. Ehkä sinä uskot, että jumalat ja henget ovat vain hyviä, mutta siellä on myös paljon pahaa. Sillä on olemassa myös pahoja henkiä. Nuo henget on jo tuomittu kadotukseen ja haluavat viedä sinne mukanaan kaikki muutkin. Siksi Hemmingin täytyy tulla siunaamaan nuo kirnut, jotta niistä ei pääse enää aliseen. Ja ettei sieltä tule ketään tänne.”

”Sinäkö siis haluat, että se valtaa janoava hullu tulisi tänne ja veisi minulta tien minun isäni luo!”

”Biblia varoittaa meitä ottamasta yhteyttä vainajien henkiin ja sille on varmasti syynsä. Kirkko julistaa sen sijaan jälleennäkemisen toivoa. Jos äitini on tarkoitus lähteä tästä maallisesta ajasta, niin me tapaamme kerran taivaan kodissa. Sinä voit uskoa samalla tavalla, Erkki!”

”Mutta tuo on mahdollista vain, jos ihmiset uskovat siihen sinun Ristukseesi! Minä en muista isäni kasvoja, mutta minä luulen, ettei hän sinun jumalasi edessä kumarrellut. Ja en kumartele minäkään.” 

”Sinä voit olla vihainen kirkonmiehille, mutta ei sinun tarvitse olla vihainen Jumalalle. Kenties Hemminki on vain suuruudenhullu ja vallanhimoaja. Mutta Jumalan Henki voi toimia vajavaistenkin ihmisten kautta. Piispana hän on arvovallaltaan juuri oikea mies siunaamaan kirnut. Nyt sinä et sitä vielä ymmärrä, mutta jonain päivänä sinä vielä kiität kirkkoa siitä, ettei täältä päässyt jokin suurempi paha valloilleen. Ehkäpä muinaiset jättiläiset yrittivätkin kertoa sinulle juuri siitä. Kyllä Bibliakin tunnustaa jättiläisten olemassaolon.”

Erkki ei enää halunnut kuunnella Hannua, jota hän ei pystynyt vielä ajattelemaan oikealla nimellään, kuten ei ollut pystynyt Salmistakaan. Hän oli jo kääntämässä tälle selkänsä, kun Hannu päätti vielä puhua. 

”Minä olen nähnyt ennalta, miten tämä kaikki tulee päättymään. Yksi noista kirnuista tullaan nimeämään piispa Hemmingin kirnuksi.”

Erkki näki, miten Sikkekin keräsi raivoa tuon ennustajaksi itsensä kutsuman miehen sanoista, mutta hän ehti ensin. Tällä kertaa Hannu ei saanut osakseen pelkkää avokämmentä, vaan Erkki löi tätä voimiensa takaa sormet puristettuina nyrkkiin. Hannun pää retkahti voimakkaasti sivulle.

”Ennustitko sinä tämänkin?” Erkki kysyi ja hänen nyrkkinsä tärisi iskun jälkeen. Hannun pää jäi retkottamaan hänen olkaansa vasten lyönnin voimasta ja sylkinen verivana valui hänen suupielestään. 

”Sehän jää nähtäväksi kenen lippu Kipuvuoren laella vielä heiluu”, Erkki vielä sanoi, vaikkei ollut varma kuuliko Hannu hänen sanojansa. Eikä hän välittänyt, vaikkei olisi kuullutkaan.

–

Uiskon jatkettua matkaansa vangit, Erkki ja muutama hiisisoturi Sikke mukanaan ylittivät Rautiosaaren ja mantereen välisen jokiuoman matalikosta, jossa vesi ylsi heitä vain vyötäisille saakka. Mantereen puolella maasto alkoi kohota kaiken aikaa ylemmäksi. Tiheään kasvavat hongat ja kuuset estivät valon pääsyn tehokkaasti alas metsänpohjaan. Erkki kulki joukon viimeisenä ja vangit menivät hänen edellään. Hän oli edelleen vihainen Hannulle, mutta silti miehen tuleva kohtalo painoi hänen mieltään. 

Erkki ei kokenut olevansa murhamies, eikä hän halunnut edes tällaisessa tilanteessa nähdä ihmisten tappavan toisiaan, ei edes joutuvan Iki-Turson uhreiksi. Hän pyöritteli mielessään, mitä voisi keksiä, ettei ainakaan Hannu joutuisi kirnun kitaan. Huvittavaahan tuossa kaikessa oli, että jätinlinnan näyssä jättiläiset olivat käskeneet Erkin itsekin mennä kirnun kitaan. Mikä olisi hänen ja ristinheimolaisten ero heidän joutuessaan kitaan? Pääsisikö heistä kukaan todellisuudessa sieltä pois?

Lopulta hän tuli mielessään johtopäätökseen, että voisi yrittää vedota kuningas Kaukomieleen kertomalla Hannun ylhäisestä asemasta. Tämä oli sanonut olevansa jonkinlainen kirkkoherra ja vieläpä kirkolle ja piispalle arvokas ennustamisen lahjansa ansiosta. Jos tuo kaikki piti paikkansa, saattaisi hyvinkin olla, että tuo mies olisi heille arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Panttivangeista voisi aina olla jotain hyötyä.

Ajatus siitä mahdollisuudesta, että hän voisi ehkä pelastaa ainakin Hannun hengen alkoi tuntua niin hyvältä, että Erkki veti keuhkonsa täyteen raikasta syysilmaa. Siitä oli haistettavissa havujen ja pihkan, mutta myös savun ja tervan tuoksua. Kauempaa kuului sahaamisen ääniä ja puiden kaatumista kankaaseen. Äänistä päätellen Kipuvuorelle oli vielä matkaa, mutta kovin kaukana se ei voinut enää olla. Odotuksen tuntu täytti Erkin. Hetkeä aiemmin he olivat ylittäneet yksinkertaisen kärrypolun, joka oli enimmäkseen vain jatulien omassa käytössä. Matkaajat kulkivat kuulemma pääsääntöisesti joen länsipuolta pitkin.

Samassa Erkki kuuli risahduksen takaansa. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki vilauksen tummanvihreästä viitasta, sitten toisestakin. Silloin yksi itsepintainen auringonsäde, joka oli raivannut tiensä havuoksien välistä päästäkseen valaisemaan metsäkangasta, sai erään vihreäviittaisen miehen kaulalla olevan ristin välkehtimään. Silloin Erkki ymmärsi. Heitä oli seurattu.

Ennen kuin Erkki ehti huutaa mitään tunkeilijoista, oli yksi noista vihreään viittaan pukeutuneista jo hyökkäämässä Erkkiä kohti kädessään keihäs, jossa oli myös haitta, ristikkäinen terä. Se olisi vaarallinen ase, jos sen päästäisi lähelleen. 

Minä tiedän, miten tuo soturi toimii seuraavaksi. Ja minä tiedän myös, miten voin puolustautua.

Samanlaisia pieniä välähdyksiä Erkki oli alkanut saada jätinlinnassa kokemansa näyn jälkeen, mutta tämä oli aiempia selkeämpi. Ehkä siksi, että nyt oli ensimmäinen taistelu sen jälkeen, kun hänet oli lyöty omassa pajassaan. Hän oli puhunut Anterolle ja muille käärmeen viekkaudesta. Sellaisena hän oli alkanut noita välähdyksenomaisia ajatuksia kutsua. Aivan kuin hän saisi jostain tietoa siitä, miten hänen pitäisi toimia.   

Paras tapa on saada aseen vahvuus käännettyä sen heikkoudeksi. Pitkä varsi ei auta mitään, jos itse pääsee riittävän lähelle.

Miekallaan Erkki iski voimakkaasti keihään terän vasten pehmeää mätästä, jolloin soturi ei päässyt käyttämään sitä ollenkaan. Erkki oli tähdännyt iskunsa haitan, pistokärjen alla olevan ristikkäisen terän alapuolelle, jotta pystyi tekemään seuraavan liikkeensä. Samalla, kun hän juoksi soturin lähelle, hän kahdella kädellään painoi voimakkaasti keihään vartta ja liu’utti miekkaa vartta pitkin. Ristin soturi ei saanut nostettua keihästä enää maasta. 

Taisteluhurmos oli saanut Erkissä vallan. Lyhyt, mutta voimakas miekan pisto tunkeutui ristin soturin rintaan, sillä tällä ei ollut minkäänlaista rintapanssaria suojanaan. Keihäs kirposi miehen kädestä. Kiihkeästi hengittäen ja yhä taisteluhurmoksen vallassa Erkki katsoi, kuinka ristinheimolainen vajosi maahan hänen huutonsa saattelemana. 

Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli riistänyt hengen toiselta. Juuri, kun hän oli miettinyt, ettei ollut suinkaan mikään murhamies. Tunteet yrittivät ottaa hänestä vallan ja hänen raajansa alkoivat täristä. Erkki yritti keskittää ajatuksensa niin hyvin kuin pystyi ja päästä selvyyteen ympärillään käyvästä tilanteesta.   

Ristinheimolaisten samoojajoukko vaikutti olevan pieni, mutta tehokas. Ristin sotureita oli tarpeeksi, jotta kaikki hiisisoturit joutuivat kamppailemaan jonkun kanssa. Yksi ristin soturi irrotti puukollaan Hannun ja toisen vangin siteitä, jotta nämä pääsisivät juoksemaan kädet vapaina pakoon.

Yksi hiisisotureista näki tämän ja yritti pistää keihäällään Hannun vapauttanutta miestä. Nopeasti tuo ristin soturi heilautti noin neljän jalan mittaista sotavasaraansa niin, että hiisisoturi sai vain vaivoin torjuttua iskun keihäällään. 

”Te käärmeen sikiöt ja Eevan viettelijät!” mies sanoi miltei laulavalla äänellä, heilauttaen vasaraansa uudestaan taidolla ja nopeudella. Keskivartaloon tähdätty kahden käden isku mursi hiisisoturin rintakehän ja painoi keuhkot kasaan niin, ettei tämän suusta päässyt ulos enää äännähdystäkään, ei edes kuolinkorinoita. 

Erkki oli hämillään kaikista kokemistaan tunteista. Hän näki Hannun vapaana, eikä halunnut hyökätä tämän kimppuun. Soturi, joka Hannun oli vapauttanut, havaitsi Erkin ja siirsi vasaransa ketterästi toiseen käteensä. Erkki ehti nähdä vihreän hupun alta vilauksen miehen ylhäisistä kasvonpiirteistä. Ne kuuluivat huoville, hurjalle ja päättäväiselle, joka veisi työnsä loppuun. Koko raajansa pituudella hän sai aikaan nopean ja ulottuvan sivuttaissuunnassa liikkuvan iskun. Juuri ja juuri tuo yhden käden isku osui Erkin miekkaan. Hänen kätensä oli pidellyt Korpinnokkaa kehnosti ja iskun voimasta se hädin tuskin pysyi enää kädessä. Erkin keskittyminen meni siihen, että hän sai miekastaan jälleen tukevan otteen. Mitään ei ollut enää tehtävissä, jotta hän olisi voinut estää uutta hyökkäystä.

Taisteluhurmoksen nopeuttamat aistit ja lihakset saivat Erkin kääntämään viime hetkellä päätään. Se oli hänen pelastuksensa, sillä muutoin tuon sotavasaran hirmuinen voima olisi helposti murskannut hänen vailla suojaa olevan kallonsa. Nyt vasaran tylppä kärki ehti vain raapaista häntä päästä aiheuttaen onton kumahduksen. Silti isku oli tuhoisa.

Kaikki pimeni hetkeksi ja Erkki vajosi polvilleen varvikkoon. Hän tunsi päässään hirvittävää kipua, jollaista ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut. Edes hänen henkensä miltei vienyt tulehdus ei ollut kivussa mitattuna mitään tähän verrattuna. Jos Erkki olisi nähnyt itsensä, olisi hän pahoin säikähtänyt noita kauttaaltaan veressä olevia kasvoja ja sotavasaran tuomasta haavasta näkösällä olevaa kalloa. Veri pulpahteli haavasta Erkin sydämeniskujen rytmissä. Jostain kaukaa, tai siltä se kuulosti, Erkki kuuli Hannun huutavan hänen nimeään. Joku ristin sotureista kuitenkin tarrasi Hannua vyötäisiltä vetäen tämän mukaansa. He lähtivät äkkiä juoksemaan kohti jokea ja kärrypolkua. 

Veri valui pitkin Erkin kasvoja hänen yrittäessään nousta haparoiden pystyyn ja punainen verho laskeutui hänen silmilleen. Jostain kauempaa lensi nuoli ja se osui erästä ristin soturia kaulaan. Toinen nuoli näytti osuvan sotavasaraa pidelleen miehen käsivarteen. Tämä ähkäisi kivusta, mutta jatkoi haavasta huolimatta juoksua Hannun ja samoojien kanssa kohti kauemmas jättämiään hevosia. 

Vielä hän näki, kuinka Sikke päätti juosta yhden ristinheimolaisten perään. Tämä juoksi kiinni Hannun henkivartijana toimineen miehen, tarrasi tätä olkapäästä ja iski väkipuukkonsa hurjalla voimalla tämän lapojen lävitse. Väkipuukon kärki ponnahti esiin miehen rintakehästä ja he kaatuivat mättääseen Siken huutaessa hurjasti. 

Sitten kaikki alkoi olla jo liian sekavaa. Kahden hiisisoturin ruumiit olivat Erkin vieressä ja hän mietti, että yksinkertaisesti vain kaatuisi ja liittyisi vainajien seuraan. Juuri ennen kaatumistaan hän kuuli jonkun sanovan: ”Tietäjä piti häntä suuressa arvossa. Viedään hänet äkkiä Kipuvuorelle!”

Hän antautui suloisen pimeyden ja unohduksen syleilyyn, joka maistui paremmalta kuin lämmitetty hunajamaito kylmänä talvi-iltana. Kaksi soturia oli nostanut hänen kätensä harteilleen ja kuljettivat häntä ylös vaikeakulkuista maastoa. Silloin tällöin hän havahtui, kun jokin oksa raapaisi häntä tai jalka osui johonkin kiveen. Jossain vaiheessa tuli hiljaista ja Erkki huomasi miettivänsä oliko hän kenties päässyt Tuonelaan. Ja jos olikin, niin tarvitsisiko hänen oikeastaan lähteä sieltä enää pois? Eikö hän vain voisi etsiä isänsä ja äitinsä, liittyä näiden seuraan lopun ajoiksi? 

Mutta sitten hän alkoi kuulla alkukantaisen voimakasta soittoa – noitarummun pauketta ja murisevaa ääntä. Hän kuvitteli sen ensin tulevan jonkin villikoiran suusta, mutta aivan eläimen ääneltäkään se ei kuulostanut. Sitten Erkki muistikin. Sari-tietäjä oli päästänyt samanlaista kurkkuääntä komentaessaan sotureita kantamaan ristin miehen ruumiin pois jätintarhasta. Nyt tuo murina oli vielä pahaenteisempää, vielä väkivaltaisempaa. 

Kun Erkki lopulta saattoi avata silmänsä, ei hän olisi pystynyt puhumaan, vaikka joku olisi pakottanutkin. Maailma oli jälleen punainen, kuten se oli ollut Kastellin jätinkirkolla. Valtava kalliovuori kohosi hänen edessään ja sivusilmällään hän näki vilauksen suurista honkamuureista. Silloin hän tiesi, mihin hänet oli tuotu. Tuo ei ollut mikä tahansa kallio, vaan itse Kipuvuori. Se paikka, jota hän oli lähtenyt etsimään. 

Se oli jättiläisten linnoitus. Selvästikään sitä ei ollut ihmiskäsin tehty, mutta sen rinteille oli rakennettu portaita ja tähystyspaikkoja. Huipulla liehui suuri punainen lippu ja siihen maalattu Iki-Turso näytti kovin elävältä lipun liehuessa tuulessa.

Kipuvuoren juurella Erkki näki jälleen Sarin. Tämä oli jättänyt kallosauvansa nojaamaan kalliota vasten, sillä hän tarvitsi käsiä lyödäkseen noitarumpuaan. Tietäjä tanssi villisti ja oudolla kurkkuäänellä lausui sanoja, jotka Erkkiä voisivat auttaa. Omituista, Erkki ajatteli tietäjän nähdessään. Kaiken muun hän näki punaisena, mutta noidan kaavun hän näki edelleen harmaana, hirvenkallon valkoisena ja tietysti noidan silmät jäisen sinisinä tämän kasvoilla. 

Sinä olet nyt maailmojen välissä, Erkki Uolevinpoika, hän kuuli äänen sanovan päässään, kuten hän oli kuullut jättiläistenkin puheen. Tuo pehmeä ja matala ääni kuului Sarille, vaikka tämä samaan aikaan päästeli aivan toisenlaisia ääniä tanssiessaan ja soittaessaan rumpua.   

Tule, ryhdy korpikseni ja astu kirnuun.

Yllätyksekseen Erkki pystyi nousemaan ylös, vaikka se huimasi häntä kovin. Kastellin linnan rauniolla hän ei ollut tuntenut haavastaan huolimatta minkäänlaista kipua, mutta nyt hänestä tuntui siltä kuin Sari paukuttaisi luukapulalla hänen päätään noitarummun sijasta. Erkin ympärillä oli jonkin verran väkeä ja he tuntuivat seuraavan kuin huumaantuneena hänen liikkumistaan. Hän alkoi kävellä kuin elävä kuollut kohti Kipuvuorta, joka kutsui häntä puoleensa. 

Mustaa korpinkiveä kädessään puristaen Erkki alkoi nousta kivisiä kallioaskelmia. Eräs soturi oli jäänyt vartioon kallionkielekkeelle ja mitään sanomatta antoi Erkin laahustaa ohitsensa. Erkki ei ollut täysin varma, miten hän siinä kunnossa onnistui nousemaan ylös Kipuvuorelle menettämättä tasapainoaan ja tippumasta alas kivikkoon, jolloin hän olisi varmasti kohdannut loppunsa – ellei ollut sitä jo kohdannut, hän etäisesti ajatteli. Tuntui kuin joka toinen askel jäisi ottamatta ja ettei toinen jalka pystynyt varaamaan sille painoa ollenkaan. Verta purskahteli sykähdyksittäin hänen ohimoonsa tulleesta haavasta ja pudotteli sitä myös Kipuvuoren kallioisille rinteille.

Lopulta Erkki oli päässyt sinne, minne hänen äitinsä oli käskenyt hänen alkaa tekemään matkaa jo neljä kuukautta sitten. Suurin kirnu avautui nyt hänen edessään ja se oli todellakin kuin kita, kuten jättiläiset sitä olivat kutsuneet. Se oli kalliossa oleva syvä kuoppa, joka oli kuin jättiläinen olisi sen vääntimellä siihen porannut. Kita oli täyttynyt mustalla vedellä. Erkki rojahti polvilleen kirnun eteen ja hänen päästänsä tippui veripisaroita kirnuun. Veri alkoi värjätä kirnun mustaa pintaa punaiseksi. Sitten pinnan alta hän alkoi erottaa hahmon.

Se oli pelottava hahmo. Erkki mietti kaiken kipunsa ja tuon epätodellisuuden keskellä, että kenties hän katsoi itse Tuonetarta, sillä tuolla hahmolla oli yllään musta kaapu ja päässään suuren korpin kallo. Ehkä nyt oli hänen aikansa lähteä. Kipu oli liian voimakasta tunnettavaksi. Erkki huomasi miettivänsä, että jos kerran Kivutarkin heitti ihmisten kivut tuohon kallion kitaan, niin varmaan hänenkin kipunsa kaikkoaisivat, jos hän itse sinne heittäytyisi.

Korpinkalloinen hahmo vedessä riisui naamionsa. Suureksi yllätyksekseen Erkki huomasi tuijottavansa kasvoja, jotka hän oli unohtanut, mutta jotka hän toisinaan näki unissaan.

”I-isä…?” hän kysyi takellellen.

Astu Tuonelaan ja ryhdy korpikseni, Erkki Uolevinpoika! Sarin ääni sanoi jostain kaukaa.

Erkki päätti luovuttaa. Korpinkivi kädessään hän nojasi hieman eteenpäin ja antoi ruumiinpainonsa huolehtia siitä, että hän lähti syöksymään hiidenkirnun punaiseen kitaan. Hän hädin tuskin ehti edes huomata pudotusta, kun suuren molskahduksen saattelemana punamustat vedet jo saartoivat hänet joka puolelta.