Hiidenkirnu

Kirjoittanut: Tero Rautio

Käsikirjoitustiimi: Tero Rautio, Antti Mikkola & Heikki Tikkanen

Kuva: Oula Wargh

Korppisoturin synty julkaistaan Hiidenkirnun sivustolla neljässä osassa viikon välein.

Kesä oli jo kääntymässä syksyksi, mutta yöt eivät silti olleet vielä pitkiä. Moni oli jo hereillä varhain aamulla, mutta se ei johtunut pelkästä aikaisesta aamunkajosta. Läheskään kaikki eivät olleet uskaltaneet silmiään pitkäksi aikaa ummistaa taikka muutoin oli ollut heidän unensa ohutta ja levotonta.  Yön kerrottiin kuitenkin olleen rauhallinen, eikä missään ollut liikkunut ketään. Silti jonkinlainen levottomuus oli leiriytynyt matkalaisten sisimpään. Se ei sallinut heidän nauttia pitkään aamupalasta ja se kulki heidän matkassaan vielä heidän saateltuaan uiskon takaisin Kemijoen vesille.

Alkumatkan he etenivätkin hiljaisuudessa ja pian he ohittivat Salmisen eilen illalla mainitseman Totonvaaran. Sekä vaaran rinteillä kuin itäpuolen rannoilla näkyivät savuavien tottotulien jäänteet. Niiden sytyttäjiä ei näkynyt kuitenkaan missään. Kukaan ei vaikuttanut uhkaavan heitä ja hiljalleen matkaseurue alkoi rentoutua – kenties liiaksikin, minkä vuoksi Salminen joutui aloittamaan soutulaulun. Ja vaikka liki kaksikymmentä miestä lauloi tuttua veisua Iki-Tursosta, Tuonen härästä, raikui Nooran ääni selvästi kaikkien noiden miesäänien yläpuolella.  

”Kovin kuulostaa Iki-Turso samanlaiselta otukselta kuin itse Leviatan, Biblian suuri merikäärme, jota Välimerellä edelleenkin pelätään. Näin kertoivat meille Roomassa ja Kreikassa asti käyneet merimiehet”, Hannu sanoi mukamas kaikille ääneen, vaikka Erkki tiesikin tämän osoittaneen sanansa juuri hänelle. 

”Mutta eivätkö kirkon mukaan kaikki käärmeet ole pahasta? Biblian käärmehän vietteli ensimmäisen naisen syntiin. Mutta Iki-Turso on puolestaan jatulien sodan jumala, joka tuo menestyksen taisteluihin”, Erkki heitti vastahuomautuksen Hannun vertaukselle. Hänen ja Hannun tiedolla ja sanoilla mittelö oli herrasmiesmäistä, jota muu seurue mielenkiinnolla kuunteli, vaikkakin suurin osa heidän keskusteluistaan olikin liian lennokasta tavallisten tallaajien ymmärrettäväksi. Silti Salmisen vieressä perällä souteleva vanhempi kauppias rohkeni täydentämään Erkin kuvailua.

”Kerrotaan myös, että Iki-Turso olisi hiiden väen muinainen kantaisä, mahtava Kaleva-jättiläinen. Siksi myös hiiden väki on isokokoista. Jopa naiset ovat pitkiä ja vahvoja! Tarvitaankin melkoinen soturi, että heikäläisten emännät saa kellistettyä”, kauppias hörähti omalle jutulleen. 

 ”Bibliassa kerrotaan, että Leviatan on Herra Sebaotin luomista olennoista kaikkein hurjin ja pelottavin”, Hannu jatkoi vakavissaan, vaikka häntäkin hieman hymyilytti vanhemman kauppiaan väliheitto. ”Mutta vaikka se onkin peto, niin onko se silti paha? Ovatko sudet pahoja, kun ne käyvät karjan ja ihmisten kimppuun vai saalistavatko ne vain nälkäänsä, kuten ihmisetkin tekevät? Tai onko otso paha, jos joku sen tieten tahtoen nostaa naapurin karjan kimppuun?” 

”Siitä olen samaa mieltä, etteivät nämä metsät ja niiden asukkaat luonnostaan pahoja ole. Mutta minä en sitten tuollaisesta Biblian käärmeestä ole kuullut puhuttavankaan. Minusta kirkko silti pyrkii vääristämään alkuperäisen käärmeen sanomaa ja se on tehnyt siitä jonkinlaisen traakin, Paholaisen.”

”Mikä sinun mielestäsi sitten on alkuperäinen käärme?” Hannu kysyi uteliaana.

Erkki mietti hetken, miten muotoilisi sanansa. ”Minusta meidän jokaisen sisällä asuu käärmeen voima, eikä se ole pahasta. Käärmeet ovat niitä, jotka korppien lailla tuovat tietoa alisesta, haltioitten ja maanalaisten jumaluuksien luota. Saavathan tietäjätkin voimansa käärmekivistä.”

”Mutta ovatkohan tuollaiset tietäjät vain noitia, perkeleen palvojia, jotka manaavat ihmisille tauteja tai nostavat kontion ilkitöihin? Tarjoavat myrkkyä, kuten käärmeet hampaillaan? Miksi hakisivat tietäjät apua alisesta, vainajien ja pahan luota, kun suurimmat jumaluudet pitävät kotiaan ylisessä? Asuvathan pyhimykset ja enkelitkin taivaassa.” 

”Vielä eilen sinä olit kääntymässä hiiden väen tietäjien puoleen ja päätit olla pyytämässä heiltä apua äitisi vaivoihin. Nyt sinä puhut heistä tautien tuojina. Perkeleestäkin sinä puhut kuin hän olisi jonkinlainen pahuuden voima. Etkö tiennyt, että käärmeen myrkystäkin voidaan tehdä parantavaa uutetta? Onko ihmisten parantaminen ja vaivojen voittaminen sinusta sittenkin pahasta?” 

”Mutta saarnamiehet taas tietävät puhua siitä, että meidän jokaisen sisällä asuvaa käärmettä kutsutaan synniksi. Se, joka houkuttelee meitä pahaan ja väärään. Kaini tappoi oman veljensä, Jaakoppi petti omansa. Millä lailla nuo asiat olisivat hyviä?” Hannu totesi.

”Kuka on sanonut, että nuo pahat teot olisivat juuri käärmeen kuiskuttelemia käskyjä? Mitäpä, jos käärme haluaakin meidän vain etsivän viisautta ja hyvyyttä?” Erkki taas jatkoi, mutta sitten ei malttanut Salminen olla enää peräsimensä varressa hiljaa.

”Kyllä ei olla ennen tässä veneessä näin paljon keskustelua yksistä käärmeistä saatu aikaan. Ainoa käärme, josta täällä yleensä puhutaan, on puhujiensa housuissa. Jos siis pysyy siellä!”

”Ja se se onkin pitelemätön otus! Kovin on naisten perään”, käkätti vanha kauppias, joka oli Iki-Turson alkuperästäkin maininnut. 

”Kun katseeni tätä venettä kiertää”, huusi Noora, joka ei ollut lainkaan tottumaton niihin keskustelunaiheisiin, joihin miesten kanssa usein päädyttiin. ”… niin enpä usko täältä edes löytäväni sellaista käärmettä, jonka omiin housuihini haluaisin.” 

Naurun röhähtelyt täyttivät veneen. 

”Mutta on meillä kyllä yksi käärme keskuudessamme. Kauppias Haarakieli saa kyllä kielellään viekoiteltua teidät ostamaan vaikka oman isoäitinsä. Pitäkäähän varanne!” joku puolestaan huudahti. 

”Asianlaita on kuitenkin niin”, kauppias vastasi äänellä, joka todellakin pyrki miellyttämään kuulijansa. ”… että juuri, kun olin kuvitellut saaneeni isoäitini myytyä, olikin hän ehtinyt ensin myydä minut Uusilinnan orjakauppiaille.”

Lisää naurua. Kemijoki kääntyi itään ja heidän eteensä ilmestyi koivujen ja yksittäisten kuusien täyttämä saari. Salminen osoitti sitä sormellaan.

”Tuo tuossa on Rautiosaari. Pohjolan seppien kuullaan saaneen syntynsä siellä. Kierrämme sen tästä eteläkautta, missä joki on kapeimmillaan. Pian sen jälkeen on edessä viimeinen kosken ylitys, Valajaskoski. Olemme Korkalon kylässä vielä ennen keskipäivää ja ehditte juuri parahiksi markkinahuumaan.”

Erkin olisi tehnyt mieli nousta seisomaan nähdäkseen Rautiosaaren paremmin. Virtaus saaren eteläpuolella oli olematon, joten soutaminen muuttui kevyeksi. Sitä myöten myös maisemia ehti vilkuilla paremmin. Jokin tuossa saaressa veti Erkkiä kovasti puoleensa, vaikkakaan hän ei osannut sanoa, mikä se jokin mahtoi olla. Saaren rannoilla näkyi vähäistä asutusta, mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Erkki tätä hieman kummasteli, mutta kauniina ja lämpimänä nouseva elokuinen päivä vei ajatukset nopeasti muualle. 

Siksi he tuon rauhan keskellä niin pahoin säikähtivätkin, kun uiskon sivulaitaan iskeytyi äkisti nuoli. Nauru katkesi kuin napanuora kätilön käsittelyssä. Jopa Salminen näytti järkyttyneeltä nuolen iskeytymisestä. Joen oikealla rannalla he näkivät pensaikon keskellä ampujan, karmiininpunaiseen vaatetukseen sonnustautuneena. Erkki kiitti jumalia siitä, ettei nuoli ollut osunut yhteenkään heistä, mutta veneen omistaja Salminen tiesi paremmin. Nuoli oli osunut juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin. Nuolta ei ollut tarkoitettu veneen vahingoittamiseksi, sillä puukärkisenä se oli kimmonnut pois uiskon sivulaudan tervatulta pinnalta. 

Seuraavaa asiaa he kuitenkin hätkähtivät nuoltakin enemmän. He kaikki olivat kääntäneet katseensa rantaan, eivätkä nähneet kuinka veden alta aivan yllättäen käsipari tarttui veneen vasempaan laitaan. Tottuneesti ja nopeasti kädet nostivat kantajansa uiskoon niin, että matkaajat pahoin säikähtäen kuvittelivat itse Iki-Turson hyökänneen veneen kimppuun. Yllätyksen suomasta edusta ja ihmisten säikähdyksestä johtuen kukaan ei ehtinyt tehdä mitään, kun terävä väkipuukko jo osoitti Salmista kaulaan.

”Vesihiisi, perkele!” huudahti vanha kauppias Salmisen vierestä. Väkipuukon pitelijä oli kaikkien yllätykseksi naissoturi, samanlaiseen karmiininpunaiseen kankaaseen verhoutunut kuin rannalla oleva ampujakin. Erkki oli merimiesten tuomien tarinoiden vuoksi tietoinen siitä, että muissa pohjoisen maissa, kuten Saksassa, Kainuunmaata saatettiin kutsua myös Naistenmaaksi, jossa uskottiin asuvan hurjien soturinaisten heimo. Vaikutti siltä, etteivät Salonkylässä kuultujen merimiesten tarinat olleetkaan täysin tuulesta temmattuja. Naissoturin katse oli hurja, eikä kukaan tohtinut tarttua aseeseensa tämän uhatessa Salmista.

”Ohjatkaa purtenne rantaan, niin kenellekään ei tarvitse käydä huonosti. Tämä on kuningas Kaukomielen käsky.”

Erkki huomasi käsiensä tärisevän ja hän odotti kaiken aikaa, että rannalta lentäisi lisää nuolia heidän päälleen. Molemmin puolin joen uomaa, niin Rautiosaaren kuin mantereenkin puolella, he näkivät nyt lisää sotureita pusikoissa ja puiden takana. Monilla heistä oli jouset ja nuolet oli jo asetettu jänteelle. Oli selvää, ettei kestäisi montakaan hetkeä, kun nuo tottuneet ampujat olisivat saaneet nuolensa haluamaansa maaliin.

Salminen tuijotti tiukasti uhkaajaansa, mutta ei vaikuttanut pelkäävän. Sitten hän puhui matkaajille.

”Kuulitte, mitä tämä soturi sanoi. Ohjataan vene rantaan.”

”Ei mantereen puolelle”, naissoturi täsmensi. ”Vaan saareen.”

Vasta sitten Erkki huomasi kankaaseen maalatun kuvion naissoturin rinnassa. Karmiininpunainen kangas oli niin tummunut kastuttuaan jokivedessä, ettei mustaa kuviota aluksi ollut tunnistaa. Mutta tarkemmin katsoen sen erotti kyllä selvästi. Kankaaseen oli maalattu traakki. Iki-Turso.

Erkki alkoi luottavaisin mielin muiden lailla soutaa kohti rantaa. Tämä oli jälleen yksi merkki siitä, että hän oli oikealla tiellä.

–

Kun uiskoa alettiin ohjaamaan kohti vasemmanpuoleista rantaa, naissoturi lopulta otti väkipuukkonsa pois Salmisen kaulalta, muttei kuitenkaan laittanut sitä vyölleen. Hän silmäili tiukasti matkaajia antaen katseensa kiertää heistä jokaisessa. Mitään hän ei puhunut kellekään, eikä kukaan tohtinut avata suutaan, ei edes Salminen. Uisko tömähti kevyesti Rautiosaaren rantakivikkoon. 

”Nouskaa purresta pois ja vetäkää venheenne rantaan. Jättäkää varusteenne sinne, missä ovatkin”, naissoturi komensi. Matkaajat tekivät työtä käskettyä. Tottuneesti he tarttuivat veneessä oleviin köysiin, joilla se saatiin vedettyä hiekalle. Erkki tunsi jalkojensa olevan lyijyn raskaat ja tuntui kuin ne vain vaivoin tottelisivat hänen käskyjään. Vaikka ei ollut vielä edes keskipäivä ja aamupäivän viileys tuntui ilmassa selvästi, tunsi Erkki mustan paitansa liimaantuvan selkäänsä kiinni kaiken jännityksen nostattamasta hiestä.

Rannalla olevat soturit saapuivat pusikoista matkaajien luo ja käskivät näitä luovuttamaan aseensa. Hiisisoturit näyttivät aseistautuneen kolmenlaisin asein. Ne, joilla oli jouset, pitivät nuolia edelleen jänteillä. Muutamalla soturilla oli keihäät, arviolta sylen mittaiset, sillä olisipa sitä pidemmillä keihäillä hankala taistella metsäisissä maastoissa. Mutta lähes kaikilla sotureilla näytti olevan vyöllään väkipuukot, joiden Erkki tiesi olevan laajalti sotivien kansojen käytössä. 

Matkaajat tottelivat sotureita, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Useimmilla oli mukanaan vähintäänkin puukot, monilla väkipuukot kuten hiisisotureillakin. Muutamalla kauppiaalla oli taidokkaammin valmistetut miekat, kuten kauppias Haarakielellä.

”Jos naarmuakaan teette miekan terään, niin hopeana vaadin teiltä siitä korvauksen”, kauppias uhosi. Naissoturi naurahti pilkallisesti kauppiaalle.

”Niin on hieno tämä miekka, että tokko sillä on koskaan ketään edes uhattu. Ja tietäneekö miekan kantaja edes, miten päin sitä pidellä?” 

Tähän Haarakieli ei vastannut enää mitään. Erkki pisti merkille, että Hannun mukana tulleella kahdella miehellä oli aseinaan laakarit, yhden käden pitkämiekat, mikä sai hänet hieman mietteliääksi. Miehet vaikuttivat kovin varakkailta pystyessään napsimaan omaksi iltapalakseen kapahaukea ja omistaessaan kalliit miekat.

”Sikke, mitä tämä nyt oikein on?” Salminen kysyi, sillä hän vaikutti tuntevan jatulien joukkoa johtavan naissoturin.

”Ristinheimo on lähettänyt tänne kätyreitä ja vakoojia. Kuningas Kaukomielen käskystä me käymme lävitse kaikilta ilmansuunnilta saapuvat matkaajat ja varmistamme näin turvallisuutemme.”

”Kyllähän sinä minut tunnet, Sikke. Onko tämä täysin välttämätöntä?” Salminen kysyi.

”Kyllähän minä sinut tunnenkin, Jouko”, Sikke sanoi puhutellen Salmista tämän etunimellä, josta kukaan muu ei ollut tiennytkään. Sitten hän heilautti kättään hänen takanaan olevaa matkaajien joukkoa kohti. ”Mutta näitä muita minä en tunne.”

Sikke antoi tuiman katseensa kiertää matkaajien joukkoa. Varmistettuaan, että soturit olivat ottaneet kaikilta pois näiden aseet, hän näytti vastarannalla oleville sotureille merkin. Soturit laskivat jousensa ja katosivat takaisin metsikköön.

”Tietäjämme paljastaa kyllä kaikki salaisuudetkin”, Sikke sanoi ja hänen suupielensä nousivat pahaenteiseen hymyyn. ”Viedään heidät jätintarhaan.”

”Entä kuka huolehtii minun uiskostani ja heidän tavaroistaan?” Salminen kysyi ja nyt ensimmäistä kertaa hänen äänessään oli kuultavissa jonkinlaista hätää, vaikkakin se johtui hänen omaisuutensa puolesta. Olihan veneessä myös hänen matkaajilta keräämänsä maksutkin.

”Minä jätän kaksi miestäni vartioimaan tavaroitanne. Kunhan olemme käyneet tietäjän luona, niin pääsette jatkamaan matkaanne. Mikäli hän siis luvan antaa”, Sikke vakuutti

Matkaajat laitettiin riviin ja soturit lähtivät kuljettamaan heitä sisäsaareen. Päivästä oli tulossa lämmin. Loppukesän polttiaiset haistoivat matkaajien hien ja pian jokaisen kämmenselät ja rintakehät olivatkin täynnä punaisia, kutittelevia pisteitä. Polttiaisten lisäksi myös havut ja muut risut pistelivät heitä. Vaikka syvällä sisällään Erkki olikin luottavainen sen suhteen, että kaikki tapahtuisi edelleen kuten oli tarkoitettu, niin päällimmäisenä häntä muiden lailla pelotti. Se lisäsi entuudestaan kaiken hikoilun lisäksi janon tunnetta ja kuivatti hänen suunsa.

Polkuja risteili siellä täällä tuota saarta. Erkki arveli saaren olevan tärkeä paikka ja pystyihän sieltä käsin tarkkailemaan hyvin joella kulkijoita. Rakennuksia hän ei ollut rannan jälkeen nähnyt, joten luultavasti heitä oltiin viemässä toisaalle kuin saarella olevan asutuksen luo. Sydän hakkasi Erkin rinnassa, kun he lopulta pääsivät koivujen reunustamalle aukiolle. Koivumetsä oli niin tiheä, että aamupäivän aurinko siivilöityi vain kapeina valonsäteinä aukiolle valaisten sen keskellä olevaa kivistä kehää.

Jätintarha oli halkaisijaltaan arviolta viidestä kuuteen syltä. Erkki huomasi, että kivet näyttivät muodostavan ikään kuin sokkelon. Sisälle kiviseen kehään näytti johtavan vain yksi ainoa polku, joka mutkitteli johtaen lopulta kehän keskelle. Hämmentyneenä Erkki pisti merkille, että keskellä kehää kivet näyttivät muodostavan ristin, kirkon tunnuksen. 

Ja ristin vieressä seisoi uhkaavan oloinen hahmo. Harmaassa kaavussaan hän oli näyttänyt olevan kuin osa tuota kivistä kehää. Häntä olisi ollut jopa vaikea havaita, ellei hänellä olisi ollut kädessään sauvaa, jonka päässä oli hirven kallo. Huppu peitti hänen kasvonsa niin, ettei hänen silmiään ollut mahdollista nähdä. Silti Erkistä tuntui, että tuo hahmo seurasi katseellaan tarkkaan heidän tulemistaan.

”Laittakaa heidät jätintarhan ympärille”, sanoi yhtäkkiä ääni lehdosta. Tiheän koivikon keskeltä astui esiin pitkä mies samanlaisessa karmiininpunaisessa asusteessa kuin muutkin soturit. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa oli sidottu niskan taakse nahkalenkillä ja kädessään hän kantoi vahvarakenteista jousta. Kaulallaan hänellä roikkui riipus. Erkki huomasi sen kuvastavan Ukon kirvestä. 

”Kuka tuo mies oikein on?” Erkki kysyi kuiskaten vieressään seisovalta Salmiselta.

”Hän on kuningas Kaukomielen luotettu. Antero Matinpoika Halonen, jatulien päällikkö ja maineikas soturi itsekin. Häntä taitavampaa jousimiestä saa hakea ja lähitaistelussa hän on nopea ja hurja. Minä olen nähnyt hänet tositoimissa ja voi sitä, joka hänen vihollisekseen joutuu”, Salminen vastasi ja jatkoi sitten. ”Mutta ei tämä tämmöinen ole heidän tapaistaan. Ei ole ennen markkinoille pääsyä estetty, sillä johan jatulitkin hyötyvät kauppasuhteista. Jotain on nyt tapahtumassa.”

”Vaiti rivissä!” Sikke huudahti ja asteli väkipuukko kädessään Salmisen ja Erkin eteen. ”Jouko, kuka tämä mies sinun vieressäsi oikein on?”

”Hän on…”, Salminen aloitti, mutta Erkki keskeytti hänet.

”Erkki Uolevinpoika on nimeni ja voin puhua omasta puolestani. Kotoisin olen Salon pitäjän Salonkylästä.”

”Salon pitäjästä, niinkö? Eikös kirkko hallitsekin niitä maita?” naissoturi kysyi.

”Kyllä, mutta ei ole minua ristinmerkillä kastettu ja siksi minua kotona päin pahoin katsoivatkin”, Erkki totesi.

”Niinhän sinä sanot”, Sikke sanoi ja oli jatkaa jotain, mutta Antero Halonen keskeytti hänet.

”Sikke, anna olla. He voivat puhua, mitä haluavat. Kauppiaita ja soittelijoita heistä suurin osa vaikuttaa olevan, mutta riittää, että joukossa on yksikin käärme. Näinhän tietäjäkin meille kertoi.”

”Käärmeet voivat siis olla pahasta myös Kainuunmaassa”, Hannu kuiskasi hieman virnuillen Erkille, mutta sai Sikeltä niin lujan avokämmenen iskun kasvoihinsa, että kaatui miltei kumolleen.

”Vaiti rivissä, enkö sanonut! Sikke huusi. ”Siirtykää jätintarhan ympärille, kuten käskettiin, jos henkenne on teille arvokas.”

Matkaajat tekivät niin. Harmaa hahmo kehän keskellä oli edelleen liikkumatta matkaajien lopulta ympäröidessä häntä. Kun viimeinenkin matkaajista oli asettunut paikoilleen, Antero Halonen alkoi puhua heille.

”Te tietysti ihmettelette, mitä teette täällä. Nämä ovat esi-isiemme pyhiä paikkoja, sillä meidän jumalamme eivät viihdy kolkoissa kivirakennelmissa, ihmiskätten töissä. Tämä on Kainuunmaa, jonka suuri kuningas Kaleva aikojen alussa perusti. Te olette nyt hänen poikansa, Hiisi-jättiläisen mailla. Saksanmereltä Turjanmerelle ja Kainuunmereltä Vienanmerelle kulkivat valtakuntamme rajat ennen kuin kirkko kuninkaineen ajoi meidät pohjoisemmaksi. Nyt on kirkon hallitsija, se piispaksi kutsuttu Turun Hemminki julistanut, että ensi kesänä hän on siunaava pyhät lehtomme omalle jumalalleen myös täällä kolmen joen risteyksessä. 

”Hänen kätyrinsä ja vakoojansa kulkevat nyt joka paikassa. He ehkä kuvittelevat voivansa vain marssia luoksemme niin kuin he alkukesästä veivät meiltä Kemin. Väkemme on vielä vähäinen, mutta kuningas Kaukomieli on jo lähettänyt sanansa kiirimään kaikille suvuille ja heimoille. Pian näitä lehtoja on vartioimassa satamäärin sotureita ja hoviamme ympäröivät jo nyt vankat honkamuurit.

”Ja nyt on tietäjämme paljastanut meille vihollisen viimeisimmät aikeet. Hän tiesi kertoa, että ristinmiehet yrittävät soluttautua tavallisten matkaajien keskuuteen. Siksi te olette tänään täällä. Jos paljastutte vilpittömäksi, päästämme teidät jatkamaan matkaanne markkinoille. Ylistäkää jumalia, nauttikaa sadosta ja antakaa kaupan käydä! Me kyllä suojelemme teitä ja varojanne. Mutta voi sitä, joka vilpilliseksi paljastuu. Hänen olisi ollut parempi olla astumatta Salmisen Joukon veneeseen.”

Harmaakaapuinen hahmo, joka ilmeisesti oli jatulien tietäjä, alkoi hitaasti kävellä jätintarhan keskeltä johtavaa polkua kohti kehän reunoja. Hän pysähtyi jokaisen matkaajan edessä. Joillekin hän puhui lyhyesti jotain, mutta niin hiljaisella äänellä, ettei Erkki sitä kehän toiselta laidalta kuullut. Toisia hän vain tarkasteli hetken tai jopa vain vilkaisi lyhyesti puhumatta mitään jatkaen sitten kulkuaan jätintarhan sisällä kohti seuraavaa matkaajaa.

Erkki yritti nieleskellä, mutta kuiva kurkku teki siitä hankalaa. Hän tuijotti kivistä kehää, miettien sen muotoa ja tarkoitusta. Se toi hänen mieleensä jätinlinnat, joita Salonkylässä sijaitsi useitakin ja siitä hän vuorostaan muisti matkansa todellisen tarkoituksen. Hän pyöritteli sormiaan hermostuneesti kämmeniään vasten.

Se, mitä hän puhuisi tietäjälle, voisi ratkaista hänen kohtalonsa.