Korppisoturin synty, osa 1

,

Kirjoittanut: Tero Rautio

Käsikirjoitustiimi: Tero Rautio, Antti Mikkola, Heikki Tikkanen

Kuva: Oula Wargh

Korppisoturin synty julkaistaan Hiidenkirnun sivustolla neljässä osassa viikon välein.

Ruotsalaiset ja kirkko sanoivat, että oli Herran vuosi 1346, mutta kainulaiset – joita myös hiiden väeksi ja jatuleiksi kutsuttiin – olivat jo vuosisatoja merkinneet riimusauvoihinsa toisenlaista aikaa. Siitä kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä, että elettiin kesän loppua, elonkorjuun aikaa, joka Perä-Pohjolan erämailla tuntui tuovan syksyn tuoksut ja värit mukanaan paljon nopeammin, mitä Pohjanmaalla, seppä Erkki Uolevinpojan synnyinsijoilla.

Kemijoella soutaminen vastavirtaan oli hidasta matkantekoa ja kävi työstä. Kemijoen lohet kutumatkallaan pohjoiseen hyppivät vapaina heidän editseen kuin raivaten tietä heidän seurueelleen. Heidän pitkäveneessään, uiskossa, oli purje apuna ja etelästä puhaltava tuuli oli tuonut jo helpotusta matkantekoon. Vene oli pitkä, solakka ja matalareunainen, jokiveneilyyn rakennettu. Se toi Erkille mieleen merimiesten kuvailut entisaikojen ruhtinaiden käyttämistä veneistä, joiden keulaa traakkien kuvat olivat koristaneet.

Tätä uiskoa ei silti voinut kutsua satalaudaksi, sillä sadan sijasta heidän markkina- ja kaupustelijaseurueensa käsitti kaksikymmentä henkeä. Soutumatka oli aloitettu meren rannalta Kemin seurakunnasta, kuten kirkko tahtoi nykyisin paikkaa kutsuttavan, ja heidän määränpäänään oli kahdenkymmenen peninkulman päässä merenrannalta sijaitseva kolmen joen risteys, kaikista ilmansuunnista kulkevien matkaajien kohtauspaikka. Kolmen joen risteyksen elonkorjuumarkkinat oli suuri tapahtuma, jossa taitavimmat tai ehkäpä viekkaimmat kauppiaat saattoivat tienata huomattavan omaisuuden pitkää talvea varten. 

Kuinka Erkki nauttikaan noista maisemista heidän ympärillään! Vielä koskaan hän ei ollut matkannut noin kauas kotoaan. Ruotsin ja Uusilinnan raja oli ylitetty, eivätkä nämä maat kuuluneet kellekään, ellei sitten niiden alkuperäisille kansoille ja heimoille. Luonto kaukana pohjoisessa oli jo karumpaa, mitä Pohjanmaan korpimetsissä, ja samalla kuitenkin kiehtovaa ja kaunista. Erkki tiesi heidän olevan syvällä Kainuunmaassa, jota ruotsalaiset kutsuivat nimellä Kvenland. Tuo villi ja valloittamaton Pohjola, jättiläisten ja noitien koti, huokui vapautta, jonka kuninkaan varjossa elävät olivat jo unohtaneet – huolimatta siitä, että Turun uusi piispa olikin tuonut helpotuksia Maunun ikeen alla oleville. Tai näin ainakin väitti papisto, joka tuota piispaa seurasi johtajanaan. 

Erkki Uolevinpoika oli kotoisin Salon pitäjän Salonkylästä, Suomen pohjoisimmasta pitäjästä. Sen asukkaat oli opetettu tottelemaan esivaltaa ja noudattamaan kirkon säädöksiä. Erkkiä oli arveluttanut astua Salonkylän pohjoispuolella kulkevan Petajoen ja samalla niin kutsutun Pähkinäsaaren rajan ylitse yhtä paljon kuin jääminen Ruotsin rajojen sisäpuolelle. Ihmisten luomat rajat olivat kuitenkin paljastuneet yhtä keinotekoisiksi kuin heidän luomansa aikamääreetkin. Ei rajaa ollut vartioinut kukaan. Hän oli saanut matkata täysin rauhassa Kemiin saakka tarvitsematta pelätä karjalaisia ryöstäjiä tai mahdollisia perässään kulkevia lainvartijoita. Kemissä Erkki oli kuitenkin ollut hieman varpaillaan. Aiemmin samana kesänä kirkko oli nimittäin astunut rajan ylitse ja käynyt taisteluun jumalattomina pitämiään jatuleita vastaan. Pitkien kahakoiden jälkeen hiiden soturit oli ajettu kauemmas pohjoiseen ja kirkko oli aloittanut uuden seurakuntansa perustamisen Kemiin.

Paikallisessa elämässä tämä ei juurikaan vielä näkynyt, ellei sitten siinä, että kylään oltiin rakentamassa puista kappelia. Erkki oli vältellyt kirkonmiehiä ja lopulta löytänyt miehen, joka voisi tarjota hänelle matkan pohjoiseen kohti Korkalon ja Rovaniemen kyliä. Yllätyksenä Erkille oli kuitenkin tullut se, että hänellä ei ollut millä maksaa venematkaansa.

”Yhdellä kolikollako ajattelit matkasi kustantaa?” oli tuuminut Salminen, joka myi venematkoja kolmen joen risteyspaikkaan ja takaisin. Salminen oli viiksekäs, pukinpartainen mies, jonka kasvonpiirteet tekivät hänestä jotenkin ovelan näköisen. Puhuessaan hän usein hymyili, mutta ei läheskään aina hyväntahtoisesti. ”Ei Korkalon ja Rovaniemen kyliin kolikolla päästä. Ajat ovat muuttuneet nyt, kun ristin kirkko tänne Kemiin seurakuntaansa jo pystyttää. Vaativat jumalat kalliimpia uhreja venematkasta pohjoiseen.”

”Jos kolikkoni ei riitä, niin mitä muuta jumalat mahtaisivat kelpuuttaa maksuksi?” Erkki oli sitten kysynyt, sillä ennen lähtöään Salonkylästä hän oli ehtinyt napata mukaansa vain välttämättömimmän. Ja nyt hänen viimeisillä varoillaan ei tehnytkään mitään! Kysymys oli saanut Salmisen hymyilemään leveämmin.

”Mitä sinulla nyt sattuu olemaan. Lappalaisten turkikset ovat kovin arvokkaita. Hopea on arvokasta toisissakin muodoissa kuten koruina. Tai olisiko sinulla kuivattua haukea? Eikö? No, käy minulle tuo sinun miekkasikin maksuksi.”

Erkki oli miettinyt asiaa hetken. Aseella ei ollut suurta tunnearvoa hänelle, sillä se oli vain hänen harjoittelutyönsä. Oli hän kuitenkin jo ehtinyt miettiä nimenkin tuolle lyhyelle miekalle. Niinhän sanottiin, että miekat tottelivat isäntäänsä vasta sitten, kun niitä kutsuttiin omalla nimellään. Lyhyt miekka oli tuonut Erkille mieleen linnun terävän nokan. Korpinnokka. Ei hullumpi nimi ensimiekalle, hän oli tuuminut, vaikkakaan ei miekan terä aivan niin lyhyt ollut.

”Se ei ole kaupan”, Erkki oli sitten vastannut. Ei olisi ehkä viisasta lähteä kauas Pohjolaan vailla omaa asetta. Salminen oli näyttänyt pettyneeltä. ”No, en minä sinulle haluamaasi matkaa pystyisi vielä myymäänkään. En tänään tai huomennakaan. Kyllä pitää ihmisellä huono onni käydä”, Salminen oli manaillut.

”Mikä on ongelmana?”

”Vene on ongelmana. Peräsin otti ja hajosi näihin mataliin. Ei ole Kemissä seppää, joka sellaista ehtisi nyt tekemään. Laivojensa ja kappelinsa kimpussa vain häärivät. Piti tämän nyt sattua! Uisko olisi täynnä maksavia matkaajia pohjoisen elonkorjuumarkkinoille.”

”Entä jos minä teen sinulle uuden peräsimen?” Erkki oli ehdottanut. Salminen oli revennyt nauramaan nuoruutensa viimeisiä vuosia elävälle miehelle. Nauru oli kuitenkin hyytynyt, kun taitava puuseppä oli tehnyt, mitä oli luvannutkin ja uisko oli saatettu taas vesille. Salminen oli ollut erityisen tyytyväinen ja käynyt salaa toteamassa Erkille, että tämä saisi samaan hintaan myös paluumatkan Kemiin. Kukaan ei tiennyt, mitä Salminen itse keneltäkin pyysi venematkoistaan, mutta jokainen lähtijä tiesi, että mistä tahansa maksusta huolimatta menomatkalla ylävirtaan jokaisen täytyi osallistua soutuun ja veneen kuljettamiseen koskien ylitse. Tuskin kukaan oli kuitenkaan saanut parempaa tarjousta kuin tämä nuori seppä. Erkki oli vain kiittänyt ja jättänyt mainitsematta, ettei hän ollut enää tervetullut kotiseudulleen ja saattaisi sen sijaan jäädä lopullisesti tälle matkalle.

Niinpä he olivat päässeet aloittamaan matkansa ehtiäkseen juuri parahiksi Korkalon ja Rovaniemen kylien markkinoille. Heidän matkaseurueensa oli kaiken kirjava. Erkki sopi heidän joukkoonsa vallan hyvin, sillä ei hän suinkaan ainoa seppä ollut. Suurin osa matkaajista oli kuitenkin kauppiaita. Moni saattoi olla matkalla pikemminkin ostamaan kuin myymään, sillä Kainuunmaan tuotteita, kuten Salmisen mainitsemia lappalaisten turkiksia, pystyi myymään eteenpäin kalliiseen hintaan etelässä. Osa matkaajista näyttikin kauppiailta, mutta osa heistä oli hämyisiä ja näyttivät kaavuissaan pikemminkin munkeilta – kuten eräskin ruskeaan kaapuun pukeutunut kauppias, jonka hartaudesta saattoi vain tehdä arvailuja ja jonka todellista nimeä ei kukaan tuntunut tietävän. Erkki oli kuitenkin nähnyt kultaisen riipuksen tämän Haarakieleksi kutsutun miehen kaulalla. Siitä pystyi maalainenkin tekemään päätelmiä, että miehen täytyi olla vauras ja näin ollen varsin onnistunut kauppiaan työssään.

Mutta Erkin vieressä soutava nuorehko mies kiinnitti eniten hänen huomionsa jo heti matkan alusta saakka. Hannu Peteri oli nimeltään tuo arviolta samanikäinen mies kuin Erkki itsekin. Koskapa istuivat uiskossa vierekkäin, olivat he pystyneet juttelemaan vaivattomasti soutelun lomassa. He olivat käyneet jo useita henkeviä keskusteluja maailman luomisesta, jumalista ja taruista, kirkon sanomasta ja kainulaisten uskomuksista. Hannun silmät olivat mitäänsanomattoman harmaat, mutta niiden tuike kertoi terävästä älystä ja hoksottimista.

Hannu sanoi olevansa maanviljelijä,mutta Erkki oli kuitenkin hieman epäluuloinen Hannun varsin kattavalta vaikuttavaa Biblian ja kirkon tuntemusta kohtaan, ja mainitsikin asian ääneen. Tähän Hannu vastasi kertomalla olevansa kotoisin pienestä Kaarlelan kylästä kaksikymmentä peninkulmaa etelään Salonkylästä, mikä saattoi selittää vahvan vieraskielisen aksentin miehen puheessa. Tuntuihan tuolla alueella asuvan nimittäin enimmäkseen vain ruotsinkielisiä. Hannun tila sijaitsi Kokkolahden sataman läheisyydessä, jonne myös ristinheimon puinen kirkko oli pystytetty. Kiertävät saarnamiehet pitivät vilkasta satama-aluetta hedelmällisenä maaperänä sanan julistamiselle. Koskapa Hannun perhe vietti paljon aikaansa sataman torilla vaihtaen peltojensa antimia, eloviljaa ja hamppua, kaloihin ja muihin tuotteisiin, kuuli hän väistämättä niin Biblian kertomukset kuin merimiesten vastapainoksi kertomat tarinat pohjoisten kansojen uskomuksista ajalta jo ennen Kiesus Ristusta. Selitys kuulosti Erkistä uskottavalta ja toisaalta hän koki Hannua kohtaan jopa jonkinlaista sielunveljeyttä. Olivathan he molemmat Kainuunmeren rannoilta kotoisin ja merimiesten tarinoiden kyllästämiä.

Venematkansa he olivat aloittaneet Kemistä vasta puolenpäivän jälkeen ja kuljetettuaan uiskon Petäjäskosken ylitse, ei hämärän tulo ollut enää kaukana. Niinpä Salminen totesi, ettei ollut mieltä jatkaa näin lähellä pimeän tulemista.  

”Samalla vaivalla jätämme uiskon nyt rantaan, leiriydymme ja aloitamme loput matkasta seuraavana aamuna. Matkaa Korkalon kylään on enää vain kuusi peninkulmaa ja markkinat kyllä kestävät koko viikon. Mutta me emme välttämättä kestä, jos pimeässä törmäämme johonkin. On kuitenkin vielä yksi koskikin ylitettävänä.”

Kellään ei tuntunut olevan mitään leiriytymistä vastaan, joskin Haarakieli saattoi manailla jotain mahdollisesta yhden päivän tulonmenetyksestä. Kellä oli tulukset, sytyttivät muutamia nuotioita rantaan, sillä ilma tuntui jo nyt yllättävän viileältä ja se tietäisi kylmää, joskin kirkasta yötä. Jotkut päättivät kalastaa itselleen illallista, jos Ahti soisi heille antejaan, mutta suurin osa naukkaili mukanaan tuomia eväitään. Erkki mutusteli kuivaleipää ja näki, että Hannulla ja tämän vieressä istuvalla kahdella muulla miehellä oli mukanaan kapahaukea. Nielaistuaan leipäpalansa, Erkki asteli Hannun viereen.

”Olemme päivän mitelleet sanan säilällä”, Erkki sanaili Hannulle runollisen leikkisästi. ”Emmekä ole voittajaa löytäneet. Joten mittelisimmekö sen sijaan kalvan voimalla ja selvittäkäämme, kuka jumalista onkaan väkevin?”

”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Näin sanoi ristinheimon Mestari opetuslapselleen Pietarille, Rooman kirkon perustajalle”, Hannu vastasi hymyillen. Erkki nyökkäili, sillä hän sattui näkemään Hannun vyöllä väkipuukon, joka ei ollut sieltä pisimmästä päästä. Kenties Erkin omakin miekka oli lyhyt, mutta kuitenkin tuota väkipuukkoa pitempi.

”En minä mikään miekkamies itsekään ole. Ehkei ole kannattavaa harjoitella oikealla raudalla ennen kuin on siihen valmis. Kukaan meistä tuskin haluaa pitkällä matkalla haavoja, jotka voivat tulehtua”, Erkki vastasi ja katsoi sitten mietteliäästi hiljaa virtaavaan jokeen.   

Hannu päätti jatkaa vielä. ”Ei suuri tietäjä Väinämöinenkään miekkaansa käyttänyt kuin vasta Pohjolaan hyökätessään. Joten ehkäpä siis seuraamme hänen esimerkkiään.”  

”Sinä siis tiedät vanhoista lauluista?” Erkki kysyi yllättyneenä.

”Tiedänpä hyvinkin. Ja tiedätkö sinä, että laulu oli hänen vahvin aseensa? Lauloi Joukahaisenkin suohon.”

”Senpä minä tiesin ja sanailun kyllä taidan, mutta laulaa minä en osaa. Sen homman minä jätän itseäni taitavimmille”, Erkki sanoi nyökäten toisen nuotion suuntaan. Heidän mukanaan nimittäin kulki kiertelevä soitin- ja laulukokoonpano. Erkki oli hämmentynyt, että jotkut onnistuivat elättämään itsensä soitolla ja runonlaulannalla. Hän oli joskus veistänyt itselleen kanteleen ja valmistanut siihen vielä jouhista kielet. Omasta mielestään hän oli oppinut vähäisellä vapaa-ajallaan jo varsin taitavaksi soittajaksi, mutta ei hän silti ollut uskonut, että pystyisi sillä itseään elättämään. Tuo kokoonpano vakuutteli muille, että he pystyivät nelihenkisen seurueensa soittamisella ja laulamisella ruokkimaan – vieläpä yltäkylläisesti! Vielä hämmentyneempi Erkki oli kuitenkin siitä, että tuota kokoonpanoa vaikutti johtavan itseriittoisesti Noora-niminen nainen. Miehet seurasivat hänen jokaista käskyään ja hän hoiti uiskossa soutuhommatkin rivakammin kuin monet miehistä.

Oli myös varsin helppo päätellä, että kokoonpanon menestys oli ennen kaikkea Nooran lauluäänen varassa. He olivat ensi kerran kuulleet Nooran laulua, kun Salminen oli aloittanut soutulaulun, jotta he pääsisivät oikeaan tahtiin ja toinen toisilleen tuntemattomat ihmiset oppisivat toistensa rytmin. Sen jälkeen Noora oli luikauttanut muutaman laulun yksin, minkä jälkeen tyyni hiljaisuus oli laskeutunut uiskoon. Niin voimallinen ja sieluun asti yltävä oli tuon ihmeellisen naisen ääni. Se ei ollut tyypillisen hento ja huokoinen kuten naisten ääniä usein kuvailtiin, vaan se oli terävä ja voimakas olematta kuitenkaan ruma tai sortuva.  

Erkki ja Hannu hiljenivät ja alkoivat seurailla soitinseurueen valmistautumista. Sillä välin, kun Noora teki hiljaisia hengitysharjoituksia saadakseen palleansa toimimaan kunnolla, jouhikanteleen soittaja etsi soittimelleen oikeaa virettä huilun yksittäistä säveltä apunaan kuunnellen. Myös lyömäsoittaja näytti virittävän omaa soitintaan. Hänellä oli mukanaan jonkinlainen sotilaiden patarumpua pienempi, mutta tietäjien noitarumpua hieman isompi lyömäsoitin. Rummunsoittaja antoi silloin tällöin kevyitä iskuja nuijallaanpingotetun nahan pintaan ja näytti muille merkkiä ollessaan valmis. Lopulta kun niin jouhikanteleen, huilun kuin rummunkin soittaja oli valmis, Noora liittyi heidän seuraansa. Hädin tuskin uskallettiin edes henkäistä, kun nuo pohjoiset sävelet ja Nooran äänen sointi vei heidät muinaisten tarinoiden äärelle.                    

Oli ennen Neljä neittä,

Koko kolmet morsianta.

Nepä heiniä tekivät,

Kokoelit kortehia

Nenässä Utusen Niemen,

Lässä Saaren Terhennisen.

Kuin ne niitit, niin haravoit,

Heti ruoposit ruollen,

Lapohollen laskettelit,

Pistit pielihin välihin.

,

Tuli poika Pohjolasta,

Nimeltä tulinen Tursas.

Ne Tursas tulehen tunki,

Paiskasi panun väkehen.

Tuli tuhkia vähäinen,

Kypeniä jukuruinen.

Ne kypenet kylvettihin

Portin Pohjolan etehen,

Kirjo kannan kynnys alle.

,

Kave ukko pohjan Herra,

Ikäinen Iku-Turilas,

Isä vanha Väinämöisen,

Makais äitinsä kohdusa

Kolme kymmentä keseä;

Ikävystyi aikojaan,

Oudostui elämitään;

Vijlaisi äitinsä kohdun,

Potkaisi punaista tuota,

Sormella nimittömällä,

Vasemmalla varpahalla,

Päästi sotamiehen miekkoneen,

Satuloineen orihin,

Kupehesta kunottaran,

Lapsen vaimon lappiosta

Kylmät väreet kulkivat pitkin Erkin selkäpiitä Nooran laulun sanojen uppoutuessa hänen sisimpäänsä. Aivan kuin tuo kaikki olisi johdatusta ja Nooran laulu vain yksi merkki siitä, että Erkki oli oikealla matkalla. Tietysti esiintyminen sai runsasta huomiota ja kiitosta. Nooran johdolla he esittivät vielä pari muutakin laulua, joista toinen esitettiin jollain vieraalla kielellä. Erkki oli satamassa kuullut moniakin vieraita kieliä, mutta tuota hän ei tunnistanut aiemmin kuulleensa. Enempää ei soitinseurue lopulta päättänyt laulullaan ja soitollaan muita matkaajia ilahduttaa. Tienasivathan he kuitenkin elantonsa sillä, että he lauluillaan herättivät tunteita, joita ei muuten uskallettu tuntea ja samalla muistutettiin tarinoista, jotka ilman laulajiaan saattaisivat jäädä unholaan. Tämä oli vain pientä esimakua heidän osaamisestaan ja ennen kaikkea hyvää harjoittelua heille itselleen ennen huomista markkinoilla esiintymistä.

Soitinten vaiettua hiljaisuus laskeutui matkaajien keskuuteen kuin äiti peittäisi huovalla nukkumaan asettuvat lapset. Silti juuri kellään ei ollut vielä aika käydä nukkumaan, vaikka hämäräkin oli saapunut. Erkki katseli niitä muutamia tähtiä, jotka taivaalle olivat syttyneet, ja veti pohjoista ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hannu puhui jotain kahden muun miehen kanssa ja siirtyi sitten lähemmäs Erkkiä.

”Yliseenkö tahdot matkata, jumaltenko asuinsijoille, kun noin tähtiin tuijottelet?” Hannu kysyi Erkiltä.

”Ukko Ilmarinen taivaankannen takoi. Loiko myös pohjannaulan, tuon kirkkaimman tähden, sitä kiinni pitämään. Sitä en tiedä. Mutta ei, mieleni ei yliseen halua, ellei siellä sitten asu joku niistä haltioista, jotka tietäisivät tien aliseen.”

”Manan majoilleko?” Hannu kysyi.

Erkki nyökkäsi hiljaa. ”Sinne ovat kaikki läheiseni vajonneet. Isäni jo silloin, kun olin pieni. Ja äitini… viime kaskikuussa.”

”Olen pahoillani”, Hannu totesi.

”Jumaltauti hänet vei. Se, joka keuhkoihin iskee. Samoihin aikoihin, kun ristinheimo viettää sitä pääsiäistään, jolloin heidän jumalansa naulittiin ristille. Niin kuoli Kiesus Ristus ja niin kuoli äitini, eikä minulla ole enää ketään… Mutta se minusta. Mikä sinut tänne matkalle toi, Hannu Peteri? Maanviljelijä kerroit olevasi, mutta en näe mukanasi paljoakaan tuotteita. En, vaikka sinulla on nuo kaksi miestä mukanasi.”

”Se on aivan totta, Erkki. Nuo kaksi miestä ovat samalta kylältä kuin minäkin. Tulemme kaukaa, emmekä nähneet järkeä raahata peltojemme anteja näin kauaksi kodistamme. Möimme tuotteemme jo Kaarlelassa ja niiden varojen turvin lähdimme ostomatkalle löytääksemme sellaista, jota edes Salonkylän Olavinmarkkinoilta ei ole löytynyt.”

”Ehkä olemme siis joskus törmänneet Salonkylässä. Se selittäisi, miksi minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo pitkään. Mutta mitä sellaista sinä lähdit täältä hankkimaan, mitä et Pohjanmaalta löydä?”

Hannu oli hetken hiljaa, kuin punniten sanojaan. ”Toivottavasti et pidä minua hulluna, mutta epätoivoissani minä lähdin tarujen perään. Katsos, minunkin äitini on sairas. Ei hän jumaltautia sairasta, sellaista, josta ei paranisi. Niin minä ainakin toivon. Mutta eivät lääkärit, eivät rohdot, eivätkä edes tietäjien sanat pystyneet häntä kivuissaan auttamaan. Ja jos ristinheimon Jumala onkin suonut seuraajilleen parantamisen lahjan, ei sitä yksikään pappi tai kiertävä saarnamies Kaarlelassa taida. Niinpä minä lähdin tarujen perässä sinne, missä kivut keitetään pois. Minä lähdin etsimään Kipuvuorta. Tai jotakuta, ehkä tietäjää, joka tietäisi,miten kivut sinne vuoreen loihditaan.”

Kipuvuoren kuullessaan Erkki hätkähti ja hän vain toivoi, ettei Hannu pistänyt asiaa merkille. Iltatulen loimussa Erkki näki Hannun harmaiden silmien terävän katseen ja hän punnitsi voisiko luottaa tuohon mieheen.

”Tiedän, kuulostaahan se hieman naurettavalta”, Hannu jatkoi. ”Mutta epätoivoisena miehenä… Mutta se minusta. Entä mikä sinut tänne matkalle oikein toi, Erkki? Seppä sinä sanot olevasi, mutta jos markkinoille taidat, niin ei tuohon sinunkaan pärereppuusi paljoa myytävää mahdu.”

Erkki oli vaitonainen ja hieman halutonkin vastaamaan kysymykseen. Mutta vaiteliaisuus saattaisi olla lopulta huonompi ratkaisu kuin totuuden kertominen, ainakin osatotuuden.

”Äitini puhui isästäni vain harvoin ja olen ajatellut, että isän poismeno oli hänelle liian suuri suru. Mutta kuolinvuoteellaan hän käski minun lähteä etsimään isäni suvun karsikkopuuta. Äitini uskoi, ettei isäni kuolemaa ollut merkitty siihen puuhun ja siksi hänen henkensä ei ole koskaan saanut lepoa.”

Hannu kuunteli Erkkiä tarkkaavaisesti ja näki miehen katseesta, että tämä oli matkannut muistoissaan jonnekin kauas.

”Kertoiko äitisi, missä isäsi karsikkopuu sijaitsee?” Hannu lopulta kysyi.

Erkki puisteli päätään. ”Hän ei tiennyt varmasti. Mutta vihjeen hän antoi. Hän käski minun etsiä sitä paikkaa, jota sinäkin parhaillaan olet etsimässä.”

Se ei ollut koko totuus, mutta Erkki uskoi sen olevan riittävästi vakuuttaakseen Hannun. Tämä tuijotti edelleen tarkkaavaisesti Erkkiä.

”Joten me siis etsimme samaa paikkaa. Minä äitini ja sinä isäsi vuoksi”, Hannu sitten totesi. Vaitonaisuus laskeutui noiden kahden välille, kuten se oli ollut jo pitkään muun joukon yllä. Siksi Salmisen saappaiden aiheuttama rasahtelu soran pinnalla tuntui tavattoman isolta ääneltä.

”Vai te kläpit Kipuvuorta etsitte”, Salminen sanoi tavanomaista hiljaisemmin, mutta silti painokkaasti. ”Tietäkää, että jatuleille se on pyhä paikka. Eivät pidä siitä, että ulkopuoliset heidän hoveihinsa tuppaavat tulemaan. Eivät etenkään sen jälkeen, kun Kemin menettivät kirkolle. Jatuleiksi ja jäteiksi heitä kutsutaan, sillä he ovat usein suurikokoisia, jättiläisten jälkeläisiä kun ovat. Mutta kerrotaan myös, että heidän keskuudessaan yhä asuisi valtavia jättiläisiä. Kuulemma kovin ovat mieltyneet ihmislihaan. Erityisesti heille maistuvat juuri ulkopuoliset, jotka heidän maillensa uskaltavat astua”, Salminen sanoi myhäillen.

”Se paikka on siis olemassa? Tiedätkö sinä, missä se sijaitsee?” Hannu kysyi piittaamatta Salmisen varoituksista. Erkki oli kuulevinaan häivähdyksen epätoivoa miehen äänessä.

”Ken tietää tiedänkö”, Salminen vastasi, pilkalliseen ja omahyväiseen tapaansa. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi jonnekin toisaalle. Myös Erkki ja Hannu sekä muutamat muut käänsivät katseensa samaan suuntaan. Loppukesän hämärässä illassa näkyi selvästi, miten kauempana yläjuoksulla oli syttynyt suuri tuli.

”Näyttää aivan kokolta”, Hannu tuumi. ”Sellaisia poltetaan Kaarlelassa pahojen henkien pois ajamiseksi kekrin ja Ukonjuhlan aikaan. Nykyään myös ristinheimolaiset niitä polttavat, pääsiäisen aikoihin. Mutta eihän syksy vielä ole niin pitkällä, jotta kekriä juhlittaisiin, edes Kvenlandissa?”

”Ei tuo kokko ole, ei”, Salminen vastasi hiljaa. ”Se on jatulien tottotuli, sytytetty Totonvaaran vastarannalle.”

”Tarkoitatko, että ne ovat kuin vainovalkeita? Varoitustulia, joita rannikollakin sytytetään vihollisjoukkojen ilmoittamiseksi?” Erkki kysyi. Salminen nyökkäsi vastaukseksi. Hän kääntyi tuijottamaan matkaajien joukkoa.

”Jatulit varoittavat omiaan vaarasta. Mistä vaarasta, sitä en tiedä. Ajat ovat käymässä levottomiksi. Muistakaa, että minä en vastaa teidän arvotavaroistanne, itse olette niistä vastuussa. Huomenna olemme perillä jokien risteyksessä ja hiiden väki kyllä perinteisesti pitää huolta markkinaväestään. Mutta siihen saakka…”.

Salmisen ei tarvinnut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuiskuttelu alkoi matkaajien kesken. Ne, jotka eivät olleet tulleet yksin, alkoivat keskustella yön vahtivuorojen jakamisesta keskenään. Ne taas, jotka olivat yksin, alkoivat käydä kauppaa omasta turvallisuudestaan. Hannu kävi keskustelua kahden tuttunsa kanssa ja asteli sen jälkeen vielä Erkin luokse. Tämä oli alkanut jo valmistella omaa yösijaansa tähtitaivaan alle.

”Juttelin juuri omieni kanssa. Voit liittyä seuraamme, jos haluat. Nelistään vahtivuoromme eivät käy kovin pitkiksi”, Hannu ehdotti.

”Kiitoksia huolenpidostasi. Mutta minulla ei ole mitään arvokasta mukanani.”

Se oli kyllä totta. Erkillä oli mukanaan vain vähän muonatavaroita, kolikko, puukko ja tulukset. Sekä tietysti Korpinnokka.

”Jos muutat mielesi, niin tiedät, mistä meidät löytää”, Hannu sanoi, toivotti vielä hyvää yötä ja poistui. Löydettyään riittävän pehmeän alustan, Erkki alkoi etsimään sopivaa asentoa. Oli hänellä vielä mukanaan yksi esine, joka painoi hänen rintaansa. Se oli musta kivi, ainoa muisto hänen isästään. Korpinkiveksi oli äiti sitä kutsunut ja ehkäpä siitä oli Erkki saanut päähänsä myös nimen miekalleen. Se tuskin oli arvokas kenellekään muulle kuin hänelle itselleen.

Erkki nukahti levottomaan uneen, eikä kukaan ulkopuolinen häirinnyt heidän untaan tuona yönä. Mutta hänen isänsä, jonka kasvoja Erkki ei enää valveilla ollessaan muistanut, ei jättänyt poikaansa rauhaan, vaan hänen levoton henkensä vieraili unissa useammin kuin vielä koskaan ennen. Aina unessa Erkki näki isänsä kasvot, mutta aamun tullen ne katosivat hänen mielestään kuin aamukaste ruohonlehdeltä päivän noustessa. Silti juuri tuota miestä hän oli etsimässä ja Erkki uskoi olevansa lähempänä tätä kuin vielä koskaan ennen.

2 vastausta artikkeliin “Korppisoturin synty, osa 1”

  1. Mako avatar
    Mako

    Kiehtova tarina. Hiukan häiritsi sukunimen (Salminen ) käyttö. Sukunimet ovat varsin uusi juttu ja siksi se häiritsi. Ehkäpä nimen muuttaminen joksikin muuksi voisi olla paikallaan jos haluaa että historiallisesti homma olisi validi. Ehdotus, henkilön nimi voisi olla esim Salme, yms en tiedä varmuudella onko sukunimien yleistymistä ennen käytetty henkilöiden kutsumanimenä sukunimi tyyppisiä nimiä mutta tuo jäi kuitenkin itseäni häiritsemään.

    1. Tero Rautio avatar
      Tero Rautio

      Kiitos tärkeästä huomiosta! Käsikirjoitustiimin kanssa tekstiä hiottiin kyllä kuukauden ajan, mutta tämä kyseinen nimiasia ei käynyt meillä mielessäkään. Toki sukunimiä tai ehkä pikemminkin kutsumanimiä jossain määrin vaikutti olleen käytössä. Esim. oli saamelainen noita Akmeeli Ikämieli, joka eli 1500-1600-luvuilla ja jonka poika Johan Musta asui Sodankylässä 1600-luvulla. Mutta täytyy silti pohtia onko Salminen nimenä kuitenkaan tarpeeksi uskottava, edes kutsumanimenä. Jatkoa ilmestyikin tänään 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Search

Popular Posts

Categories